Kirjahylly
Oletko lukenut loistavan kirjan, joka vaikutti, kosketti, nauratti, itketti tai peräti muutti elämäsi? Älä jätä sitä pölyttymään kirjahyllyysi - kerro siitä meille muillekin!
28.2.2013 14.34
Kalevala
Onko Suomen kansalliseepos jo so last season?
Arvostelijana: Matti Etelänsaari
Pidin viime itsenäisyyspäivänä tietokilpailua mukuloille Suomesta ja suomalaisuudesta. Yksi kysymyksistäni oli omasta mielestäni vähän ylihelppo: mikä mahtaakaan olla isänmaamme kansalliseepos eli kansalliskirja? Vaan kiperäksi se osoittautuikin! Sinällään aika hellyttävää, että sellaiseksi tarjottiin Raamattua. Mutta Kalevalahan se tietysti on! Tänään 28. helmikuuta vietämme Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää.
Mikä siis mahtaa olla opuksiaan tuo eeppinen eepoksemme?
Kertauksen vuoksi annettakoon tiedoksi, että Elias Lönnrot keräsi perimätietona säilyneitä tarinoita karjalaisilta runonlaulajilta parin vuosikymmenen ajan 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Niin kutsuttuun kahdeksanpolviseen trokeeseen sovitetut säkeet edustavat suomalaista kulttuuritraditiota, jonka juuret ovat esikristillisellä rauta-ajalla saakka.
Turhan monelle nykysuomalaiselle Kalevala on kuin eriskummallinen serkku: kyllä se perheenjäseneksi tunnustetaan ja sinänsä tärkeäksi, mutta lähempää tuttavuutta vierastetaan. Pääsyy tähän on vanhahtava ja runomuotoinen suomen kieli, jolla kirja on kirjoitettu. Tästä syystä kai onkin laadittu lyhennelmiä ja "selkokielisiä" versioita. Ja hyvä niin: Kalevalan upea tarinahan ei tällaisesta "käännöksestä" happane, ja kelpo kertomus se onkin. Kukaties kynnys tarttua alkuperäiseen teokseen madaltuu tätä kautta, ja useampi suomalainen löytää itsensä kansalliskirjansa sivuja lehteilemästä.
Kalevala on myyttinen kuvaelma muinaisen Kalevan maan sankareiden seikkailusta, koettelemuksista, urotöistä... ja myös epäonnistumisista. Kertomus käynnistyy raamatullisesti maailman ja ensimmäisen ihmisen luomisesta ja jatkuu halki sukupolvien kertoen Kalevan kansan - omien tarunhohtoisten esivanhempiemme - tarinan. Keskeisimpiä hahmoja ovat Väinämöinen, "tietäjä iänikuinen", sekä seppä Ilmarinen; molemmat puolijumalia, tavallista ihmistä suurempia heeroksia, mutta samalla niin perin juurin inhimillisiä, jopa traagisia henkilöitä omine vajavaisuuksineen, puutteineen ja kipuineen. Tässähän on jotakin syvästi suomalaista! Sen "parempia" eivät ole myöskään hurjapäinen nuorukainen Lemminkäinen tai kovaonninen Kullervo, saati sitten Pohjolan naapuriheimon emäntä Louhi. Juuri tämä inhimillisyys tekee arkaaisista kieltä haastavista tarusankareista lähestyttäviä, sympaattisia ja läheisiä myös 2010-luvun lukijalle.
Kalevala ei ole yhtenäinen, tiukkaa juonikaarta seuraava teos, vaan kokoelma erilaisia tarina-aihioita ja lauluja. Punaisena lankana teoksen läpi kulkee kuitenkin Kalevan ja Pohjolan kansojen välinen kitkaisa rinnakkaiselo. Sekä Väinämöinen että Ilmarinen matkustavat Pohjolaan etsimään itselleen vaimoa, ja lopulta kalevalaiset lahjoittavat pohjoisille naapureilleen Sammon, tarinan taikakalun, joka tuo omistajalleen ikuisen vaurauden. Mutta kun pohjolaiset eivät jaakaan äveriäisyyttään Kalevan kanssa, Väinämöinen kumppaneineen lähtee ryöstämään Sampoa takaisin. Lopulta kahden sukukunnan välinen kamppailu yltyy lähes apokalyptisiin mittoihin, kun Louhi, mahtava velhotar, vangitsee auringon ja kuun, ja pimeys nielaisee maailman.
Muita tarinankaaria ovat muun muassa kaltoin kohdellun Kullervon murhenäytelmään päättyvä insestisuhde sisarensa kanssa; itse Tolkien käytti tätä kertomusta esikuvanaan (lue: plagioi) Húrinin lasten tarinassa. Lisäksi on mainittava aivan Kalevalan loppulehdiltä löytyvä kristillis-synkretistinen kertomaperinne, jossa "Maaria matala neito, pyhä piika pikkarainen" tulee neitseellisesti raskaaksi puolukasta (!) ja synnyttää pojan, "Karjalan kuninkaan", jonka saapuminen ajaa katkeroituneen Väinämöisen maanpakoon.
Kalevala on fantasiakirjallisuutta parhaimmillaan: eeppinen ja jännittävä, koskettava ja hauska, täynnä ylväitä sankareita ja mahtavia velhoja, riipaisevia ihmiskohtaloita ja peri-inhimillistä kipuilua. Se ei millään muotoa jää soittelemaan toista viulua (tai kannelta) muiden kansalliseeposten rinnalla; Väinämöinen mahtuu kernaasti jakamaan pöydän Odysseuksen ja Aeneaan kera. Kalevala kuuluu jokaisen suomalaisen kirjahyllyyn!
Mauri Kunnas on laatinut hellyttävän ja riemastuttavan Koirien Kalevalan, jonka avulla pikkuväkeä on helppo tutustuttaa Väinämöisen tarinaan. Kalevala on innoittanut myös lukuisia muita kirjailijoita. Johanna Sinisalo on modernisoinut kalevalalaiset kertomukset kirjassaan Sankarit (Tammi, 2003), ja ankkataiteilija Don Rosan kynästä on lähtöisin huikea Roope-tarina Sammon salaisuus. Vain muutamia mainitakseni.
Kannustan erityisesti fantasiafaneja, jotka ovat jotenkin onnistuneet välttelemään sitä tähän päivään asti, tekemään todellisen kulttuuriteon ja kurkistamaan, millaista esitolkieeninen fantasiakirjallisuus parhaimmillaan oli!
Arvosana: *****
Mikä siis mahtaa olla opuksiaan tuo eeppinen eepoksemme?
Kertauksen vuoksi annettakoon tiedoksi, että Elias Lönnrot keräsi perimätietona säilyneitä tarinoita karjalaisilta runonlaulajilta parin vuosikymmenen ajan 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Niin kutsuttuun kahdeksanpolviseen trokeeseen sovitetut säkeet edustavat suomalaista kulttuuritraditiota, jonka juuret ovat esikristillisellä rauta-ajalla saakka.
Turhan monelle nykysuomalaiselle Kalevala on kuin eriskummallinen serkku: kyllä se perheenjäseneksi tunnustetaan ja sinänsä tärkeäksi, mutta lähempää tuttavuutta vierastetaan. Pääsyy tähän on vanhahtava ja runomuotoinen suomen kieli, jolla kirja on kirjoitettu. Tästä syystä kai onkin laadittu lyhennelmiä ja "selkokielisiä" versioita. Ja hyvä niin: Kalevalan upea tarinahan ei tällaisesta "käännöksestä" happane, ja kelpo kertomus se onkin. Kukaties kynnys tarttua alkuperäiseen teokseen madaltuu tätä kautta, ja useampi suomalainen löytää itsensä kansalliskirjansa sivuja lehteilemästä.
Kalevala on myyttinen kuvaelma muinaisen Kalevan maan sankareiden seikkailusta, koettelemuksista, urotöistä... ja myös epäonnistumisista. Kertomus käynnistyy raamatullisesti maailman ja ensimmäisen ihmisen luomisesta ja jatkuu halki sukupolvien kertoen Kalevan kansan - omien tarunhohtoisten esivanhempiemme - tarinan. Keskeisimpiä hahmoja ovat Väinämöinen, "tietäjä iänikuinen", sekä seppä Ilmarinen; molemmat puolijumalia, tavallista ihmistä suurempia heeroksia, mutta samalla niin perin juurin inhimillisiä, jopa traagisia henkilöitä omine vajavaisuuksineen, puutteineen ja kipuineen. Tässähän on jotakin syvästi suomalaista! Sen "parempia" eivät ole myöskään hurjapäinen nuorukainen Lemminkäinen tai kovaonninen Kullervo, saati sitten Pohjolan naapuriheimon emäntä Louhi. Juuri tämä inhimillisyys tekee arkaaisista kieltä haastavista tarusankareista lähestyttäviä, sympaattisia ja läheisiä myös 2010-luvun lukijalle.
Kalevala ei ole yhtenäinen, tiukkaa juonikaarta seuraava teos, vaan kokoelma erilaisia tarina-aihioita ja lauluja. Punaisena lankana teoksen läpi kulkee kuitenkin Kalevan ja Pohjolan kansojen välinen kitkaisa rinnakkaiselo. Sekä Väinämöinen että Ilmarinen matkustavat Pohjolaan etsimään itselleen vaimoa, ja lopulta kalevalaiset lahjoittavat pohjoisille naapureilleen Sammon, tarinan taikakalun, joka tuo omistajalleen ikuisen vaurauden. Mutta kun pohjolaiset eivät jaakaan äveriäisyyttään Kalevan kanssa, Väinämöinen kumppaneineen lähtee ryöstämään Sampoa takaisin. Lopulta kahden sukukunnan välinen kamppailu yltyy lähes apokalyptisiin mittoihin, kun Louhi, mahtava velhotar, vangitsee auringon ja kuun, ja pimeys nielaisee maailman.
Muita tarinankaaria ovat muun muassa kaltoin kohdellun Kullervon murhenäytelmään päättyvä insestisuhde sisarensa kanssa; itse Tolkien käytti tätä kertomusta esikuvanaan (lue: plagioi) Húrinin lasten tarinassa. Lisäksi on mainittava aivan Kalevalan loppulehdiltä löytyvä kristillis-synkretistinen kertomaperinne, jossa "Maaria matala neito, pyhä piika pikkarainen" tulee neitseellisesti raskaaksi puolukasta (!) ja synnyttää pojan, "Karjalan kuninkaan", jonka saapuminen ajaa katkeroituneen Väinämöisen maanpakoon.
Kalevala on fantasiakirjallisuutta parhaimmillaan: eeppinen ja jännittävä, koskettava ja hauska, täynnä ylväitä sankareita ja mahtavia velhoja, riipaisevia ihmiskohtaloita ja peri-inhimillistä kipuilua. Se ei millään muotoa jää soittelemaan toista viulua (tai kannelta) muiden kansalliseeposten rinnalla; Väinämöinen mahtuu kernaasti jakamaan pöydän Odysseuksen ja Aeneaan kera. Kalevala kuuluu jokaisen suomalaisen kirjahyllyyn!
Mauri Kunnas on laatinut hellyttävän ja riemastuttavan Koirien Kalevalan, jonka avulla pikkuväkeä on helppo tutustuttaa Väinämöisen tarinaan. Kalevala on innoittanut myös lukuisia muita kirjailijoita. Johanna Sinisalo on modernisoinut kalevalalaiset kertomukset kirjassaan Sankarit (Tammi, 2003), ja ankkataiteilija Don Rosan kynästä on lähtöisin huikea Roope-tarina Sammon salaisuus. Vain muutamia mainitakseni.
Kannustan erityisesti fantasiafaneja, jotka ovat jotenkin onnistuneet välttelemään sitä tähän päivään asti, tekemään todellisen kulttuuriteon ja kurkistamaan, millaista esitolkieeninen fantasiakirjallisuus parhaimmillaan oli!
Tuop' on Masa outo miesi,
sanan haastoi, noin nimesi:
"Täss' on sulle kirja oiva,
korea sanainen lento!
Nepä virret virkkoele,
riimit runsahat runoa,
kansa kaunihin Kalevan!"
Arvosana: *****
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja