Ei hän ole täällä

Ole mukana, kun he lähtevät jättämään hyvästejä hänelle,
joka teki heidät uudella tavalla eläviksi ja rakasti heitä!
Heidän joukkonsa on pieni, kaukana niistä massoista,
jotka toivottivat viikkoa aikaisemmin heidän opettajansa tervetulleeksi pyhään kaupunkiin.
He eivät hurraa, eivät huiskuta palmunoksin.
He kulkevat pää painuksissa, kyyneleet poskilla, käsissään tuoksuvaa mirhaa
vainajan voitelemiseksi.
Kulje heidän kanssaan ja huomaa tämä:
taivas, joka perjantaina pimeni, hohtaa nyt aamun kirkkautta;
kaikkialla tuoksuvat heränneet kukat, keväinen maa;
missä perjantaina pisaroi veri, siellä kimmeltää nyt varhaisen aamun kaste;
lintujen laulu ja tuulen kuiske ovat korvanneet vihan huudot.
Kaikki on jo toisin!
He lähestyvät hautaa, nämä naiset, kuoleman asuinsijaa,
loppua.
Mutta kaikki on jo toisin.
Maailma hengittää taas.
Hauta, kuoleman ja pimeyden tyyssija, musta onkalo,
tulvii valoa ja elämää.
Hämmentyneinä ja peloissaan he näkevät:
suuri kivi on poissa, vihamiesten viimeinen sinetti on murtunut.
Kun he kurkistavat arkoina sisään,
he näkevät tyhjyyden, pelkän tyhjyyden:
Jeesus ei ole enää täällä.
Ei hän ole täällä.
Hän oli, totisesti, mutta ei ole enää.
Totisesti.
Hän on noussut kuolleista.
Mutta naiset eivät huuda riemusta, eivät naura ja tanssi - eivät vielä.
Kun maailma nyrjähtää sijoiltaan ja maailmankaikkeus suistuu radaltaan,
he ryntäävät pois suunniltaan, järkytyksestä vavisten.
Miten tämä voi olla mahdollista?
Ei se voikaan - ja kuitenkin on!
Hauta ei ole enää loppu.
Se on alku.
Heillä on sittenkin toivoa -
heillä ja meillä, sinulla ja minulla.
Kristus on ylösnoussut!