Seurakuntien varhaiskasvatus (ent. lapsityö) viettää tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa. Se on aika kunnioitettava saavutus! Päiväkerhotyö alkoi sotien jälkeen Turussa ja levisi sieltä kaikkialle valtakuntaan, myös Tampereelle, vaikka siitä ei täällä niin kovaan ääneen aina huudellakaan.

Sitä ei aina tule ymmärtäneeksi ja hahmottaneeksi, miten laaja ja kauaskantoinen vaikutus kirkollisella kasvatustyöllä on ollut - ja on yhä. Se muodostaa suuren kaaren, jonka toinen pää versoo kastemaljasta ja toinen ulottuu rippikoulun jälkeiseen nuorisotyöhön. Väliin mahtuu jos jonkinlaista: on avointa päiväkerhoa ja perhekerhoa, taaperoiden päiväkerhoja, pyhäkoulua, koululaisten iltapäiväkoteja ja monenmoisia seurakunnan kerhoja kokkauksesta roolipeleihin; ja sitten riparit ja nuortenillat ja isoskoulutukset ja apuopekoulutukset ja vaikka mitkä.

Parhaimmillaan lapsi on vauvasta teiniin katkeamattomassa seurakuntasuhteessa. Hieno homma!

Mutta sitten käy usein niin, että tämä suhde ohenee, ellei nyt kokonaan katkea. Siinä lukion ja ammattikoulun jälkeen tulee monta mullistusta. Jatko-opiskelut heittävät monasti toiselle paikkakunnalle. Työkiireet vievät mennessään. Armeijan harmaat (tai siis kurkkusalaatit nykyään) haukkaavat aimo palasen arjesta. Siunaantuu perhettä ja jälkikasvua ja asuntolainaa. Aikuisuuden kynnykseen on helppo kompastua myös seurakunnallisessa mielessä. Reilut parikymppiset ja siitä vähän ylöspäin ovat sitä ikäryhmää, jonka seurakuntasuhde tapaa nykyisin olla kaikkein heikoin, ja joka myös terhakkaimmin eroaa kirkosta. Ei jokainen sisäistä ateistiaan löydä, mutta kysyy itseltään sinänsä ihan oleellisen kysymyksen: miksi kuulua yhteisöön, jolla ei koe omassa elämässään olevan mitään merkitystä?

Nyt tätä kirjoitusta ei saa lukea niin, että suomisin seurakuntien työtä nuorten aikuisten parissa jotenkin huonoksi tai riittämättömäksi. Ei suinkaan - koko ajanhan etsitään uusia ja innostavia tapoja tavoittaa ja kohdata erilaisia ihmisiä ja sitouttaa heidät mielekkäällä tavalla seurakunnan yhteyteen ja toimintaan.

Yhteen aika mielenkiintoiseen asiaan olen kyllä kiinnittänyt huomiota. Tuossa parikymppisten nuorten miesten elämässä on useinkin sellainen puolesta vuodesta vuoteen kestävä vaihe, jonka aikana temmelletään aarniometsässä rynsesterin kanssa. Sotilaspastorit ovat vastanneet varusmiesten hengellisen elämän hoitamisesta iät ja ajat. Kenttähartauksia järjestetään vastakin, vaikka uskonnonvapauksista huolta kantavat ovatkin kyseenalaistaneet sen reiluuden. Liperikaulat ovat läsnä varusmiesten kaikenlaisia huolia, murheita ja kysymyksiä varten. Usein jopa koht' samaa ikäryhmää.

Sen sijaan koko ajan kasvava ryhmä jää totaalisesti tällaisen hengellisen kaitsennan ulkopuolelle. Puhun tietysti sivareista. Sellaisista niin kuin minä.

Minua saa kernaasti korjata, jos puhun puuta heinää, mutta käsittääkseni mikään seurakunta tai kirkollinen elin ei ole edes harkinnut "siviilipalveluspastorin" ajatusta. Vaikka palvelukseen astuu joka vuosi muutamia tuhansia miehiä, jotka edustavat siis juuri sitä ikäluokkaa (ja sukupuolta), joka on tilastollisesti suurimmassa "vaarassa" menettää kosketuksensa seurakuntaan.

Olisiko tässä yksi mahdollinen toimintakenttä myös kirkolla? Ehkäpä seurakunnat voisivat olla myös aktiivisemmin tarjoamassa palvelumahdollisuuksia eri puolilla Suomea? Valtaosa sivareista on kuitenkin itsenäisiä ja motivoituneita työntekijöitä, joista olisi varmasti paljon hyötyä monenlaisissa seurakuntatehtävissä. Puhumattakaan siitä, että olisi vallan oivallista ja sopivaa, mikäli kirkko myös tällä tavoin tukisi ja kannustaisi rauhanaatetta maassamme! Ehkäpä verrattain huokea työvoima auttaisi myös talousvaikeuksien kanssa painiskelevia seurakuntia. Top 10 -inhokkitermejä käyttäen kyse olisi siis win-win-tilanteesta.

Uskoisin, että moni sivari voisi löytää tai uudelleenlöytää itselleen hengellisen kodin seurakunnasta. Samalla kirkko voisi löytää itselleen entistäkin monipuolisemman kanssakulkijan roolin.