Varhain aamuhämärissä ärjyvien moottorien äänet havahduttivat ihmiset valveille. Uneliaita ja hämmentyneitä kasvoja ilmestyi ikkunaruutuihin ja tiirasi kauhtuneiden verhojen raosta ulos valkenevaan hämäryyteen. Hämmennys muuttui hetkessä vatsanpohjasta kouraisevaksi peloksi, kun mekkalan aiheuttaja selvisi: kokonainen kolonna panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja ja kuorma-autoja jyristeli kylänraitilla, suuret pyörät ja telaketjut rouskuivat kostealla soralla. Ajoneuvojen lavoilla istui vieri vieressä tuimailmeisiä, jännittyneitä miehiä mustine teräskypärineen ja tummanharmaine univormuineen. Jostakin etäältä kantautui tykistön matalaa, tauotonta jylinää ja aika ajoin terävämpi kiväärin yskäisy tai konekiväärin nakutus, josta ei voinut erehtyä. Taivaan vaaletessa pilvien lomassa vilahteli mustia hahmoja, kuin pikkukaloja kylän lammessa. Pahaenteinen surina peitti alleen aamuvirkkujen lintujen varovaisen viserryksen.

Oli syyskuun ensimmäinen päivä vuonna 1939, ja maailma pimeni. Vasta kuusi vuotta myöhemmin hennot auringonsäteet onnistuivat työläästi läpäisemään sysimustan hautajaishunnun, joka maata verhosi.

Tänään on kulunut tasan seitsemänkymmentäviisi vuotta saksalaisten etujoukkojen vyörymisestä Puolaan ja toisen maailmansodan alkamisesta. Vain noin kuukautta aikaisemmin muisteltiin sadan vuoden takaisia tapahtumia: heinäkuun 28. päivänä oli ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen vuosipäivä.

Ensimmäiseen maailmansotaan marssittiin ympäri Eurooppaa luottavaisin mielin, paikoin oli suorastaan juhlahumua ilmassa. "Jouluksi kotiin", vakuuttelivat siloposkiset nuorukaiset äideilleen ja nuorikoilleen. Tähänhän oli valmistauduttu pitkään, ja nyt oli aika näyttää viholliselle, kuka käski. Euroopan suurvaltojen välinen tulehtunut ilma saataisiin kunnolla tuuletettua kunnian kentillä, kun urhoolliset soturit mittelisivät voimiaan ja taitojaan. Se olisi sota, joka lopettaisi kaikki sodat.

Ei palattu kotiin jouluksi, lukuun ottamatta niitä satojatuhansia, jotka saapuivat kotipitäjiin vaitonaisissa ruumisarkuissa. Neljä vuotta myöhemmin alkoi liejuisilta juoksuhautatantereilta hoiperrella porstuaan ventovieraita ukkoja, kun tykkien jymy oli vaiennut ja suuret herrat sopineet rauhasta. Tykit hiljenivät sotakentillä, mutta eivät kotiin palanneiden miesten mielissä. Heidän korvansa soivat yhä, silmissä oli vainottu katse. He olivat nähneet helvetin ja kantaisivat sitä mukanaan loppuelämänsä.

Ensimmäisessä maailmansodassa kaikki meni juuri niin kuin ei pitänyt, kuten sodissa yleensä tapahtuu. Se tuli tyrmistyksenä ja shokkina kaikille. Harva oli osannut ennustaa, millaiseen lihamyllyyn maailma oli marssimassa kesällä sata vuotta sitten. Tekniikka oli kirinyt vauhdikkaasti ohi tapoihinsa ja omanapaisuuteensa kangistuneista upseereista, jotka kuvittelivat edelleen johtavansa kurinalaisesti marssivia kiväärimiesrivistöjä näyttävissä manöövereissä kuten "vanhaan hyvään aikaan". Seurauksena oli totaalinen tuho.

Mutta rauhan ääni tietysti kaikui kirkkaana kuin aamunkoi Kristuksen kirkossa kautta maan? Väärin. Ensimmäisen maailmanpalon alla kansallisuusaate oli voimissaan, ja useimmat kirkot sekä kirkonmiehet heittäytyivät yhtä palavalla innokkuudella kuin muutkin maanmiehensä tukemaan sotaponnisteluja. Sokea uskollisuus kyynisille ja typerille poliitikoille ja nationalistisille ideologioille teki kirkoista propagandan ja sotahulluuden käsikassaroita ympäri Eurooppaa. Vasta vähitellen hengenmiehetkin havahtuivat järkyttävään totuuteen, mutta silloin oli jo auttamattoman myöhäistä.

Viisastuttiinko vahingosta? Kyllä ja ei. Kun juoksuhaudat alkoivat hiljalleen nurmettua ja kukkaset viheriöidä mutaan hautautuneiden vainajien nimettömillä leposijoilla, rauhanaatteen voimakas vastareaktio nosti päätään kristittyjen jumaluusoppineiden ja papiston keskuudessa. "Ei enää koskaan", julistettiin vankasti. Erheitä tunnistettiin ja tunnustettiin, ja nyt pyrittiin niin protestanttisissa kuin katolisissakin piireissä pysymään erossa politiikasta. Epäpyhä riiailu kansallisuusaatteen kanssahan oli edesauttanut Suuren sodan vääjäämätöntä turmiollisuutta.

Jos maan mahtavat olisivat tässä ottaneet mallia kirkonmiehistä, tulevaisuus olisi voinut muotoutua kokonaan toisenlaiseksi. Sen sijaan arsenaalista valittiin käyttöön kaikki ihmisyyden "parhaimmat" työvälineet: kostonhimo, pikkumielisyys, omahyväisyys ja typeryys. Sodan voittaneet ympärysvallat - jos voidaan sanoa, että maailmansodassa oli voittajia - kohtelivat hävinneitä keskusvaltoja ylivoimaisen koulukiusaajan simputtavalla häijyydellä. Saksa lyötiin polvilleen, ja sitten sitä potkittiin, kun se oli jo maassa.

Seuraukset tunnetaan. Jälkiviisaus on helpointa viisautta. Kun ihmisillä ei ole mitään, he ovat valmiita mihin tahansa saadakseen edes jotain. Mikään ei ole väkevämpi luonnonvoima kuin valtava massa pelokkaita, vihaisia ja epätoivoisia ihmisiä. Tarvittiin vain yksi kyllin häikäilemätön, kyllin viekas ja kyllin karismaattinen yksilö vetelemään naruista ja ohjaamaan kaikki tuo patoutunut, väkivaltainen energia yhtenäiseen suuntaan.

Mutta nyt Kristuksen kirkko oli tietysti kokeneempi ja viisaampi, eikö vain? Nyt osattiin varautua ja olla valppaana?

Ensimmäinen maailmansota oli järisyttänyt kristikunnan ajattelijoita. Vielä viisitoista vuotta myöhemmin suuri varovaisuus leimasi kaikkea suhtautumista valtioon ja politiikkaan ja sotaan. Kansallismielisyyttä suurempana uhkana koettiin kuitenkin yhä useammin ateistinen kommunismi, joka oli muutamassa vuodessa sodan jälkeen levinnyt kulovalkean tavoin ja - niin näytti - uhkasi nyt syöstä Euroopan hajaannukseen ja anarkiaan. Kristillinen kulttuuri tuntui olevan vaarassa, monet pelkäsivät.

Kun sitten Saksan valtakunnankansleriksi nimitettiin vuonna 1933 muuan itävaltalainen herra, joka julisti bolshevisminvastaisen taistelun olevan elämäntehtävänsä, suuri joukko pappeja myhäili tyytyväisesti. Josko nyt vihdoin saataisiin koti, uskonto ja isänmaa taas kunniaan?

"Ihmiset uskovat helpommin suuren kuin pienen valeen", Hitler lausui, ja pian osoittautui, että hän oli osunut aivan oikeaan.

Kun sodan pilvet alkoivat kerääntyä taas Euroopan taivaalle, ja vasta pari vuosikymmentä sen suuren sodan jälkeen, jonka oli ollut määrä lopettaa kaikki sodat, kristikunnasta kumpuavat huolestuneet äänet pysyivät melko vaisuna piipityksenä.

Politiikka oli kirosana, johon ei haluttu sekaantua enää samalla tavalla kuin ennen maailmansotaa; olihan nähty, mihin se johtaisi. Toisaalta monet suhtautuivat ainakin periaatteellisella tasolla myötämielisesti kansallissosialismiin, vaikkeivät kaikkia sen äärimuotoja olisikaan kannattaneet. Kokonaan omaa lukuaan edusti paavi Pius XII (Pietarin istuimella 1939 - 1958), joka oli jo nuorena miehenä pelästynyt puna-aatteen nopeaa leviämistä ja piti sitä maailman suurimpana uhkana. Hänen suhtautumisensa juutalaisuuteen oli myös vuosisadan vaihteessa riehuneen kristillisen antijudaismin (uskonnollisiin syihin pikemminkin kuin rodullisiin perustuvan juutalaisvihamielisyyden) leimaama. Pius XII ei ollut "Hitlerin paavi", eikä hän erityisemmin välittänyt Saksan johtajasta, mutta piti kuitenkin natseja paljon parempana vaihtoehtona kuin kommunisteja.

Saksassa suuri osa papistosta lähti riemullisella mielellä mukaan uuteen "saksalaiseen kristinuskoon", josta kaavailtiin koko saksankielisen maailman pelastusta ja selkärankaa. Hakaristiliput liehuivat kirkossa, ja ääni honottaen luettiin tohtori Martin Lutherin vanhuuden päivillään raapustamaa sapekasta Juutalaisista ja heidän valheistaan -traktaattia.

Muutamat, kuten Dietrich Bonhoeffer, huusivat omat säröäänensä, mutta ne hukkuivat suuren massan pauhuun.

Ja sitten valkenikin jo syyskuun ensimmäinen päivä, ja Saksan joukot ylittivät Puolan rajan. Kaksikymmentäviisi vuotta oli kulunut sodasta, jonka oli määrä lopettaa kaikki sodat. Nyt oli tulossa jotain vieläkin pahempaa.

Oliko kummassakaan sodassa "hyviä" ja "pahoja"? Ensimmäisessä oli vain typeriä ja itsekeskeisiä sotapäälliköitä ja poliitikkoja, jotka silmää räpäyttämättä uhrasivat miljoonia ihmishenkiä merkityksettömien päämäärien tähden. Toisessa nähtiin ennenkokemattoman hyytävää pahuutta, mutta pahuus hallitsi myös rintamalinjojen toisella puolella. Liittoutuneiden massapommitukset Saksan siviilikohteisiin, Berliinin raiskaus, Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit - jos sodan alkaessa voitiin vielä puhua "hyvästä ja pahasta", kuusi vuotta myöhemmin jäljellä oli vain pahuuden aste-eroja. Pahempaa ja vielä pahempaa. Ja niin pahaa, että sanat loppuvat kesken.

Se oli väistämätöntä, sillä sota on itsessään ja olemukseltaan pahaa. Se on käärme, joka houkuttelee ihmisen puraisemaan kiellettyä hedelmää, koska se voidaan aina perustella jollakin näppärällä argumentilla. Joukkotuho on "lopullinen ratkaisu", etniset puhdistukset ovat "elintilan haltuunottamista", sairaaloiden pommitus on "kansallista itsepuolustusta", sotavankeja eivät suojele sopimukset, koska he ovatkin "laittomia taistelijoita", ja Jumala on tietysti aina meidän puolellamme.

Kuinka on mahdollista, että maanosasta, jonka juuret ainakin ovat kristillisessä uskossa ja opissa, kumpusi muutaman vuosikymmenen sisällä peräti kaksi maailmansotaa, joista jälkimmäinen oli vielä edellistäkin hirveämpi? Mihin hukkuivat Jeesuksen opetukset? Missä välissä ne korvautuivat kansalliskiihkolla ja "oikeutetulla sodalla", orwellimaisella uuskielellä, jossa mikä tahansa asia voidaan nokkelasti kääntää omaksi vastakohdakseen?

Entä jos ennen kumpaakin maailmansotaa kirkot ja seurakunnat, papit ja maallikot, kaikki maailmanlaajuisen Kristuksen seurakunnan edustajat olisivat huutaneet yhteen ääneen:

"Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu."
(Matt. 26:52)

"Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen."
(Matt. 5:9)

"Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin."
(Matt. 5:38-39)

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta."
(Matt. 5:43-44)

"Älä tapa."
(2. Moos. 20:13)

"Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä." (Joh. 15:19)

Et cetera.

Kristittyjen osa on tavoitella Jumalan valtakunnan todeksi tekemistä ja elämistä. Se merkitsee tuon valtakunnan hallitsijan, Rauhan ruhtinaan, seuraamista. Se merkitsee miekkojen takomista auroiksi. Se merkitsee ärsyttävänä piikkinä olemista maan mahtavien lihassa, kun he tekevät itsestään tai valtiosta tai kansakunnasta Jumalaa suuremman. Se merkitsee vihan liekkien sammuttamista ja kieltäytymistä niiden lietsomisesta.

Se merkitsee puhumista rauhan ja sovinnon puolesta silloinkin, kun kaikki muut julistavat sotaa ja tuhoa ja kuolemaa.

Jos useampi ääni olisi huutanut sata ja seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten, ehkä maailma olisi nyt toisenlainen. Ehkä se olisi jopa himpun verran parempi.

Jos useampi ääni huutaisi nyt rauhan puolesta, ehkä huominen on parempi kuin eilinen.