Tampereen seurakuntayhtymä teki hiljattain kartoitusta tamperelaisten suhtautumisesta ja sidonnaisuuksista kirkkoon ja seurakuntaelämään. Tämä Jäsen 360 -hanke antoi hyvin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä tuloksia, joita olletikin lähikuukausina ja -vuosinakin tulkitaan ja käpistellään vielä pitkään ja hartaasti. Tutkimuksessa muun muassa paljastui, että joka toiselle tamperelaiselle seurakunnan toiminnalla on merkitystä, tai seurakunnan toiminta kiinnostaa edes jollakin tasolla. Siitä sopii tietysti vääntää kättä, onko lasi nyt tässä tapauksessa puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä!

Toinen Jäsen 360:n oivalluksista oli jakaa ihmiset neljään ryhmään heidän asennoitumisensa ja osallistumisensa perusteella. Aikaiseksi saatiin sellaisia joukkoja kuin uskolliset, avomieliset, maltilliset ja irralliset. Näistä uskolliset ovat kaikkein aktiivisimpia kirkossakävijöitä ja näkökannoiltaan perinteisimpiä, kun taas irrallisille seurakunta on "EVVK". Avomieliset ovat arvoiltaan liberaaleja, mutta seurakuntasuhteen omaavia; maltilliset taas edustavat "tapakristillisyyttä", johon kuuluu kirkossakäynti kerran vuodessa ja vaihteleva osallistuminen muuhun seurakuntatoimintaan. Noin yksinkertaistettuna.

Noista määritelmistä jokainen voi etsiä itseään, ja löytää ehkäpä useammastakin segmentistä. Jako on silti ollut tutkimusta tehdessä varmasti perusteltu. Mutta voidaan seurakuntalaiset jakaa toisellakin tavalla.

Vaikka ornitologisesti eli siivekkäisiin. Tähän tapaan.

Ehkä kuuluvimpia ja äänekkäimpiä, vaikkakin parveltaan pienikokoisin, ovat haukat. Heidän ajatuksensa ja näkemyksensä ovat kaikkein kärjistetyimpiä, ja ne ottavat mielellään yhteen julkisestikin niin, että höyhenet pöllyävät. Haukkoja löytyy arvomaailman molemmilta äärilaidoilta. Yhteistä haukoille on se, että vääränväristen petolintujen kanssa ei löydetä eikä halutakaan löytää jaettua säveltä. Yksimielisiä ollaan vain siitä, että ollaan erimielisiä. Vain yksi mielipide on oikea, nimittäin se oma. Haukoista media tykkää, koska heistä saadaan aina kaavittua kasaan draamallisia juttuja.

Haukkojen vastapainona ovat kyyhkyt, joilla heilläkin on suuri hengen palo ja työvisio, mutta rakentavassa mielessä. Kyyhkyt ovat niitä, jotka sukkuloivat parhaansa mukaan haukkaparvien välillä ja seassa ja yrittävät löytää yhteisymmärrystä ja sopua riitojen keskelle. Kyyhkyt pelkäävät eniten, että koko iso seurakuntaparvi jakautuu peruuttamattomasti, ja mitäs sitten tehdään? Kyyhkyksi ei kuoriuduta valmiina, sellaiseksi kasvetaan. Heitä tarvitaan istumaan päättäjien orsille, mutta aika uuvuttavaa se oliivinlehvän kantaminen petolintuparvien keskellä voi pitkässä lennossa olla.

Paljon enemmän taitaa kuitenkin olla kanoja. He mieluummin keskittyvät hautomaan noita kallisarvoisia munia ja keräämään kaikki pikku tipuset siipiensä suojiin. Haukkojen varjoa he karttavat, eikä se heidän jokapäiväisessä työssään ja elämässään näykään. Kanat eläisivät mieluimmin sopuisasti ja olennaiseen keskittyen. Heilläkin on näkemyksensä ja mielipiteensä, mutta he pitävät ne yleensä itsellään. Onneksi useimmat seurakunnat taitavat olla kanaloita, joissa kuoriutuu yhä päivittäin uusia tipuja, ja pääsiäismunien maalaus on merkittävä juttu!

Jos moni seurakunnan työntekijä on kana, seurakuntalaisten parvi taas koostunee suurelta osin varpusista. Ja mikäs varpusten on pyrähdellessä! Elämä kulkee omaan tahtiinsa, ja pääasia on, että aina tarpeen tullen on kuitenkin lähellä kirkkosali, jonka läpi voi lehahtaa, vaikka vain hetkellisesti ja kerran vuodessa. Huolettomasti sirkutteleva varpunen ei ehkä edes tiedä, mihin seurakuntaan kuuluu, mutta niinpä vain Isä pitää huolen, ettei yksikään noista pikkulinnuista putoa Hänen tietämättään.

Varpusten rinnalle toiseen mutta läheiseen läheiseen parveen kuuluvat naakat, jotka pesivät kirkon kellotapulissa. Heille kirkko on koti. Siellä ollaan kasvettu, ja siellä ollaan vastakin. Ihan samantekevää, mitä organisaatiouudistuksia ja hallintohimmeleitä ja mediakohuja ympärillä pyöriikin, naakkaparvi elelee kotoisasti siinä sopessa, jonka on itselleen löytänyt.

Aina välillä törmää myös harvinaisempaan strutsiin. Tämä siivekäs ei osaa lentää, mutta kun alkaa ahistaa, strusti hautaa päänsä hiekkaan. Kaikki puheet muutoksesta ja uudistuksista ja tulevaisuudesta pelottavat. Siksi tuntuu turvallisemmalta upottaa pää santaan ja toivoa oikein kovasti, siivet ristissä, että sillä tavoin aika entinen vielä palaa takaisin, kun vain malttaa olla näkemättä ja kuulematta mitään ympäröivästä maailmasta.

Löysitkö itseäsi tästä lintubongarin oppaasta? Ovatko höyhenesi peräisin kenties useammasta parvesta? Minussa on nuorempana ollut ripaus terävänokkaista haukkaa, mutta nykyään taidan olla ennemmin jossain kanan ja naakan välimaastossa.

Tämä Seurakunnan lintuatlas värikuvina on kuitenkin sikäli hyvä opus, että se muistuttaa meitä näiden siipeilijöiden moninaisuudesta. Jos tämä blogi olisi David Attenborough'n luonto-ohjelma, hän muistuttaisi meitä innostuneesti biodiversiteetistä: terve elinympäristö tarvitsee paljon erilaisia lajeja. Toivottavasti erilaisille kurpille ja kaakattajille löytyy jatkossakin sijaa seurakunnan ekologisista lokeroista.