Joskus seurakuntaa karsastavien kuulee tuhahtavan, että siellä uskonnossa vaan tapellaan pilkunviilauskysymyksistä, naama punaisena ja verissä päinkin ennen vanhaan; että parempi pysyä erossa koko touhusta. Kieltämättä väitteessä on sikäli vinha perä, että toisinaan jokin sisänsä vähäiseltä vaikuttava uskonopillinen kysymys on muuttunut vedenjakajaksi, luovuttamattomaksi perusperiaatteeksi, josta ei sitten tingitä, vaikka henki menisi. Aikoinaan esimerkiksi Venäjällä sai pelätä henkensä edestä, jos teki vanhakirkolliseen tapaan ristinmerkin hiuksenhienosti eri tavalla kuin uusi virallinen ohjeistus sanoi.

Koulussa taidetaan opettaa vielä nykyäänkin, että kirkko jakautui kahtia idän ja lännen välillä vuonna 1054, kun syntyi hirmuinen Filioque-riita. Lännen roomalaiskatolilaiset lisäsivät uskontunnustukseensa kyseisen sanan ("...ja Pojasta") kuvaamaan Pyhän Hengen lähtemistä, kun taas kreikkalaiskatolilaiset jättivät sen pois; heille Pyhä Henki lähti vain Isästä, ei Pojasta. Seuraavaksi lähtivätkin sitten kiroukset lentämään puolin ja toisin.

Oikeasti välirikko ei mennyt noin yksinkertaisesti; Filioque oli vain yksi monista erilaisista teologisista ja liturgisista painotuksista, jotka olivat vuosisatojen aikana eriytyneet idän ja lännen tulkinnoissa ja käytänteissä. Niitäkin olennaisempaa oli, että kirkkopoliittiset erimielisyydet olivat jo tulehtuneet liian pahoiksi. Jo monen vuosisadan ajan Rooman paavi ja Konstantinopolin patriarkka olivat nokitelleet siitä, kumpi on isompi pomo kirkossa, ja etupiirijako johti verenvuodatukseenkin, kun itäistä Eurooppaa kristillistettiin. Filioque-lisäyskin ilmestyi länteen jo puoli vuosituhatta aikaisemmin, ja jo silloin monet itäiset teologit vastustivat sitä.

Maallikon mielessä ehkä herkästi näyttää kuitenkin siltä, että taas tapeltiin tyhjänpäiväisestä asiasta. Kun eikö ole ihan sama sen väliä, lähteekö Pyhä Henki Isästä vai Isästä ja Pojasta, kun samasta Jumalasta kuitenkin puhutaan?

Tuon ja vastaavankaltaisten kysymysten kanssa ollaan kuitenkin kovin herkällä maaperällä, lähellä aivan uskon ydintä. Silloin ymmärrykseltään ja viisaudeltaan vajavainen ihminen yrittää rajallisella kielellään tavoittaa jotakin itseään paljon suuremmista ja salatuista mysteereistä. Äärellinen ihminen koettaa haparoiden puhua jotain äärettömästä Jumalasta.

Ehkä voisikin ajatella niin, että jokainen oppilause on viime kädessä vain likiarvo niitä suuremmasta totuudesta; Jumala ei mahdu mitenkään ihmiskielen kapeaan muottiin. Hän on meitä ja meidän ymmärrystämme suurempi. On pakko hyväksyä, ettei ihminen voi tietää kaikkea.

Onneksi samalla saa uskoa todeksi, että kun ihmisen rajat tulevat vastaan, Jumalan rakkaus on rajatonta. Sen rakkauden myötä meillekin avautuu mahdollisuuksia ymmärtää ja nähdä väläyksiä siitä totuudesta, jolle muuten olisimme sokeita.

Tässä vaiheessa tuo Filioque-riidan "päähenkilö" eli Pyhä Henki lehahtaa mukaan yhtälöön.

Pyhä Henki on vaikea ymmärtää. Pyhä Henki ei ole jotain Jumalan vaikuttavaa pyhää voimaa tai energiaa, vaan Jumala itse - Hän on Kolmiyhteisen Jumalan kolmas persoona, olemisen muoto, jona Hän lähestyy meitä ihmisiä. Samalla Raamatun kieli verhoaa Hänet tavallaan vielä syvempään salaisuuteen kuin Kolminaisuuden muut kasvot. Uskon Jeesuksen puhuneen Jumalasta taivaallisena Isänä osin juuri siksi, että tällainen kieli toisi meidätkin oikeanlaiseen suhteeseen Hänen kanssaan. Isä, Abba, synnyttää meissä heti mielikuvan meitä suuremmasta mutta rakastavasta, suojelevasta ja hoivaavasta vanhemmasta. Jumala "saa kasvot". Ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika Jeesus Nasaretilainen on myös tässä mielessä helposti lähestyttävissä. Siitäkin syystä hän tuli veljeksemme maan päälle. Häneen on sikäli helppo samaistua, että hän on kokenut samat elämän ilot ja surut kuin mekin, ja tietysti vielä paljon enemmän.

Mutta Pyhä Henki on ja säilyy mysteerinä. Kun Hän kasteessa ikään kuin laskeutuu Jeesuksen ylle Jordan-virralla, ihmiset näkevät valkoisen kyyhkysen. Kun Hän tulee taas Jeesuksen ystävien ylle helluntaina, he kuulevat kuin kovan tuulen kohahduksen ja näkevät tulenlieskoja. Näiden kokemusten myötä hengellinen taidekin on yleensä päätynyt kuvaamaan Pyhää Henkeä kyyhkysenä tai tulenkielenä. Meille ei tavallisesti tarjoudu samanlaista mahdollisuutta "inhimillistää" Häntä kuin Jeesusta tai Isä-Jumalaa.

Ehkä siksi Hän jää joskus ajatuksissa ja puheessa hieman etäiseksi, vähän niin kuin sivumaininnaksi. Hyvistä suojelusenkeleistäkin puhutaan usein paljon enemmän ja runsaammin kuin Hänestä; enkelin mielikuvassa on kenties jotakin konkreettisempaa, helpommin tavoitettavaa. Pyhä Henki taitaakin herättää monessa mielikuvia lähinnä hurmoksellisista herätyskokouksista, joissa kaadetaan kansaa ja kielilläpuhutaan.

Hänelle olisi silti paikka ihan jokapäiväisessä arjessa.

Kun Jeesus ennusti Pyhän Hengen tuloa, hän kutsui tätä Auttajaksi, Puolustajaksi, Lohduttajaksi, Opettajaksi ja Totuuden Hengeksi (Joh. 14:26). Opetuslasten ei pitänyt suotta murehtia, mitä he tekisivät tai sanoisivat, kun joutuisivat vaikeuksiin evankeliumia levittäessään - Pyhä Henki antaisi heille silloin sanat suuhun. Hän auttaisi Jeesuksen omia oppimaan koko totuuden (Joh. 16:13).

Mutta ei Pyhä Henki ole vain jotakin, joka vuodatettiin helluntaina opetuslapsijoukkoon heitä rohkaisemaan ja vahvistamaan. Koska Hän on osa Kolmiyhteistä Jumalaa, Hän on ollut mukana jo maailman luomisessa. Eí Häntä suotta kutsuta Eläväksi tekeväksi. Hän on se rakkaus, joka sitoo Jumalan luomakuntaansa, ihmiset Jumalaan ja Kolminaisuuden yhteen. Sillä Jumala on rakkaus.

Pyhä Henki on se, joka synnyttää kaiken hyvän, isot ja pienet asiat. Hän on se, joka sytyttää ihmissydämeen rakkauden niin kuin tulenliekin. Niin kuin tulisija oli muinoin asumuksen keskiössä, samalla tavalla Pyhän Hengen rakkaus pyrkii olemaan ihmisen sydämen keskiössä. Lämmittävä tuli, joka on elinehto, onkin vallan mainio symboli.

Ja Hän on se, jonka ansiosta meillä on edes vähäinen ymmärrys meitä suuremmista asioista.

Jeesuksen mukaan Pyhä Henki on Totuuden Henki, joka auttaa meitä tuntemaan koko totuuden. Hän ei tosin paljastanut, miten kauan siihen kuluisi.

Pyhä Henki on ikään kuin luotsi, joka ohjaa kirkkolaivaa eteenpäin läpi aikakausien tyrskyjen, sumupilvien ja karikoiden. Vähä vähältä me saamme kasvaa tiedossa, ymmärryksessä ja viisaudessa, niin yksilöinä kuin pyhien yhteydessä.

Jumalan sana on varmasti sama eilen, tänään ja huomenna. Jos jokin muuttuu, se on meidän ymmärryksemme siitä, ja rukoilla aina sopii, että parempaan. Ehkä moni allekirjoittaisi väitteen, että olemme ainakin hivenen viisaampia Jumalan sanasta nyt kuin vaikkapa armon vuonna 1204, jolloin tuo idän ja lännen riitaisa ero saavutti huippunsa hurskaiden ristiritarien ryöstäessä patriarkan Konstantinopolin putipuhtaaksi kaikesta arvokkaasta, 150 vuotta Filioque-torailun jälkeen. Tässä työnohjausta saattoi hoitaa ihan inhimillinen eikä sitä korkeampi taho.

Ilmestyskirjassa Jeesus sanoo Patmoksen Johannekselle olevansa "alfa ja oomega, alku ja loppu" (Ilm. 1:8). Johanneksen evankeliumin mukaan kaikki olevainen on syntynyt Sanan (eli Jumalan Pojan) voimalla (Joh. 1:3). Voisikin ehkä ajatella kaiken luodun olevan matkalla kohden Kristusta, joka korotettuna vetää kaikkia luoksensa (Joh. 12:32). Juuri tätä suurta matkaa Pyhä Henki ohjaa. Voimme toivoa pääsevämme askel askeleelta lähemmäs sitä, jonka omiksi meidät on kutsuttu, nähdä yhä enemmän välkähdyksiä valosta, jota pimeys ei ole saanut valtaansa (Joh. 1:5). Sitäkin Kolminaisuus merkitsee: että Jumala itse pitää suuret langat käsissään, koko maailmankaikkeudessa.

Lapseltakin ottaa aikaa ja vaivaa varttua taaperosta aikamieheksi. Niin on kirkonkin laita.

Noiden perimmäisimpien ja tärkeimpien kysymysten rinnalla on viime kädessä aika vähäinen kiista, sinnittelemmekö etiäpäin tuota lopullista Oomegaa kohden seurakuntayhtymässä vai ilman, tai näin päin vaiko noin päin papereita pyöritellen. Pyhä Henki se laittaa asiat viime kädessä oikeaan perspektiiviin.