Jeesus Nasaretilainen on siitä erityinen henkilö, että kautta vuosisatojen ovat toinen toistensa vastakohdiksi julistautuneet liikkeet, aatteet ja kuppikunnat pyrkineet nimeämään hänet yhdeksi ensimmäisistä "heikäläisistä".

Hän oli juutalainen opettaja, jonka ajatukset ja uskontulkinnat alkuunpanivat perustavanlaatuisen muutoksen juutalaisessa teologiassa ja johtivat lopulta kokonaan uuden uskonnon esiinmurtautumiseen. Aikansa uskonnolliset auktoriteetit - Jerusalemissa toimiva juutalaisten temppelineuvosto Sanhedrin - syyttivät häntä jumalanpilkasta ja junailivat hänelle kuolemantuomion. Roomalaiset teloittivat Jeesuksen ristiinnaulitsemalla. Se oli julma teloitusmuoto, joka oli varattu kapinallisille ja maanpettureille. Tien varressa kohoava kolkko risti oli väkevä ja uhkaava poliittinen viesti: älä uhmaa Roomaa.

Pontius Pilatus tuomitsi Jeesuksen kuolemaan puhtaasti poliittisista syistä: potentiaalisena kansanvillitsijänä ja kapinallisena. "Iesus Christus, Rex Iudaeorum" eli "Jeesus Kristus, juutalaisten kuningas" oli hänen rikoksensa, jonka maaherra kirjoitutti kylttiin hänen ristinpuuhunsa. Pilatus ei roomalaisena piitannut juutalaisten uskonnollisista kiistoista sikäli kun ne eivät uhanneet yhteiskuntarauhaa. Sen sijaan miehittäjienvastainen (uskonnollis-)poliittinen kuohunta oli punainen vaate, johon hän puuttui nopeasti ja raa'alla kädellä; tästä todistavat niin evankeliumit (Luuk. 13:1) kuin niiden ulkopuolisetkin historialliset lähteet.

Roomalaiset teloittivat Jeesuksen, koska pitivät tätä ainakin potentiaalisena poliittisena uhkatekijänä, joka oli viisaampaa tapattaa kuin jättää eloon. Mutta mikä on totuus? Oliko Jeesuksella myös poliittista sanomaa, vai oliko hän puhtaasti hengellinen opettaja, jonka viestillä ei niinkään ollut tämänpuolista, sekulaaria päämäärää?

Kaksituhatta vuotta ristiinnaulitsemisensa ja ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus Nasaretilainen jakaa edelleen tulkintoja. Kaksi ääripäätä löytyvät sekä sekulaarista että teologisesta tutkimuksesta. Erityisesti konservatiivisemmat uskontulkinnat ovat korostaneet Jeesuksen asemaa nimenomaan Jumalan Poikana ja maailman syntien sovittajana, kun taas vapautuksen teologia on kiinnostunut vähintään yhtä suuressa määrin hänen opetuksensa yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.

Jeesus oli kiehtova ja monitahkoinen persoona, joka ei mitenkään mahdu vain yhteen tiukasti rajattuun muottiin. Hänen elämänsä, työnsä ja julistuksensa oli rikasta, monipuolista ja kattavaa. Jeesus opetti Jumalasta, mutta hän opetti myös ihmisestä. Hän opetti iankaikkisesta autuudesta, mutta hän opetti myös elämästä täällä, tässä ja nyt.

Hänen julistuksensa keskiöön nousi usein käsite "Jumalan valtakunta" (basileia tou Theou).

Monet teologit ovat lähestyneet Jumalan valtakuntaa puhtaasti eskatologisesta eli lopunajallisesta näkökulmasta: se on jotakin, joka kuuluu tulevaan maailmanaikaan, se merkitsee toisin sanoen paratiisia ja taivasta, Ilmestyskirjankin lupaamia "uusia taivaita ja uutta maata". Jeesuksen julistuksessa tuonpuoleinen oli vahvasti läsnä. Hän opetti Jumalan herruudesta ja kaikkivaltiudesta, maailmanaikain päättymisestä ja ihmisen vastuusta omista teoistaan, olivatpa he elämässään olleet miten suuria ja mahtavia tahansa.

Mutta Jumalan valtakunta ei ollut Jeesukselle pelkästään jotakin, joka oli tuleva seuraavassa maailmanajassa. Se oli myös jotakin, joka jo nyt oli ihmisten keskellä, heidän sisimmässään (Luuk. 17:21). Jumalan valtakunnan julkituleminen oli sen todeksi elämistä, työtä jo tässä maailmanajassa.

Oman "ohjelmajulistuksensa" Jeesus antoi Nasaretin synagogassa, kun hän palasi kasteensa ja erämaapaastonsa jälkeen takaisin kotikaupunkiinsa. Tuolloin hän siteerasi Jesajan kirjaa: "Herran henki on minun ylläni, sillä Hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen." (Luuk. 4:18)

Heti julkisen opetustoiminsa aloitettuaan Jeesus keskittyi julistuksessaan paitsi selkeästi hengelliseen - esimerkiksi juutalaisen lain tulkintaan, pelastukseen ja kysymyksiin Jumalasta ja Hänen salatusta olemuksestaan - myös maalliseen elämään. Ihmissydänten kovuus ja maailman epäoikeudenmukaisuus tuli moneen kertaan suomituksi, kun hän nosti kissan pöydälle ja puhui arkailematta yhteiskunnan epäkohtia vastaan.

Jeesus näki, miten kipeästi ja tylysti ihmiset Juudean maakunnassa olivat jakautuneet niihin, joilla oli yltäkylläisesti, ja niihin, joilla ei ollut mitään. Kerta toisensa jälkeen hän nosti esille köyhät ja vähäväkiset, puhui heidän puolestaan ja korosti heidän kohtaamistaan, heidän muistamistaan ja heidän huomioonottamistaan. Samalla hän arvosteli kipakoin sanakääntein rikkaita, jotka olivat käyneet ulkokultaisiksi ja tekohurskaiksi, mutta todellisuudessa kovettaneet sydämensä. "Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa!" (Matt. 6:24)

Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden Jeesus näki vakavana ongelmana, joka oli tuttu kaikille maailman valtakunnille, mutta jonka hän tahtoi hävittää Jumalan valtakunnassa elävien keskuudesta. "Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja, ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija." (Matt. 20:25-26)

Tekikö tämä siis Jeesuksesta demagogin, kansankiihottajan, rahvaan kapinamielialan lietsojan? Tyytymättömyyttä nimittäin oli 30-luvun Juudeassa ilmassa enemmän kuin riittämiin. Roomalaiset olivat miehittäneet provinssin käytännössä jo vuonna 63 eKr., mutta melkein sata vuotta myöhemmin tilanne oli edelleen tulenarka. Verisiä kapinoitakin oli koettu: keisari Augustuksen nimittämä käskynhaltija Quirinius järjesti "verollepanon" eli väestönlaskun vuosina 6-7 jKr. (Luuk. 2:1-2), mikä johti Juudas Galilealaisen johtamaan kansannousuun ja Rooman legioonien ankaraan vastaiskuun. Levottomuuksia esiintyi aika ajoin, ja myöhemmin selootteina tunnetut äärikansallismieliset ja -uskonnolliset kapinoitsijat kannattivat aseellista taistelua miehittäjiä vastaan.

Erityisesti vihattiin publikaaneja, jotka toimivat roomalaishallinnon alaisuudessa verojen ja muiden maksujen kerääjinä, ja joita pidettiin (osin syystäkin) epärehellisinä ja korruptoituneina - ja lisäksi maanpettureina. Mutta kun Jeesukselle esitettiin kysymys veronmaksun oikeutuksesta, hän vastasi kuuluisalla tokaisullaan: "Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu." (Mark. 12:13-17) Jeesus ei toisin sanoen halunnut ruokkia vastakkainasettelua tai yhteiskuntarauhan järkkymistä ja kapinointia. Hän oli valmis arvostelemaan kärjekkäästikin yhteiskunnallisia oloja ja kutsumaan ihmisiä muutokseen, mutta ei lietsomaan aseellista vastarintaa. Publikaanienkin kanssa hän ystävystyi.

Jeesuksen omistautuminen rauhalle ja sodan vastustamiselle kulki mukana kaikessa hänen julistuksessaan. Hän nimesi rauhantekijät Jumalan lapsiksi (Matt. 5:9), kehotti olemaan vastaamatta väkivaltaan väkivallalla ja rakastamaan vihollisia (Matt. 5:38-48), ja kielsi opetuslapsiaankin puolustamasta häntä miekoin, kun häntä tultiin vangitsemaan (Matt. 26:52).

Tasavertaisina oman kansansa kanssa hän kohtasi myös roomalaiset. Jeesus ei kääntänyt pois sadanpäämiestä, kotimaataan miehittävien sotilaiden upseeria, kun tämä pyysi häneltä apua (Luuk. 7:1-10).

Jeesuksella voidaan siis sanoa olleen hengellisen sanoman lisäksi myös vahva poliittinen viesti: yhteiskunnallisen eriarvoisuuden, sorron ja sotimisen on loputtava. Tämän seikan unohtaminen tai kieltäminen vesittäisi ison kaistaleen hänen opetuksensa sisällöstä.

Toisaalta Jeesuksen typistäminen pelkäksi yhteiskuntakriitikoksi, eetikoksi ja poliittiseksi julistajaksi olisi yhtä harhaanjohtavaa. Hänen näkemisensä "ylipolitisoituneena" jättäisi varjoonsa hänen persoonansa syvän hengellisen merkityksen, joka on läsnä myös kaikessa hänen julistuksessaan.

Kristinuskoa on toisinaan yritetty erottaa kokonaan irralliseksi, puhtaasti hengelliseksi kysymykseksi, jolla on merkitystä vain sielun autuuden kanssa eikä yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Toisaalta poliittisen sanoman korostaminen on synnyttänyt esimerkiksi korealaisen minjung-teologian, jossa Jeesus nähdään lähes yksinomaan sosioekonomisena uudistajana.

Ehkä voisi ajatella niin, että Kristuksen ristiltä paistava kirkkaus valaisee ja tuo esille myös ne kipeät vääryydet, jotka kohtaamme tämän maailman valtakunnissa.

Jumalan valtakunta on samanaikaisesti jo nyt läsnä ja vielä tuleva, odotuksen kohden. Jeesuksen elämänohjeet ja yhteiskunnallinen sanoma opastavat elämään todeksi Jumalan valtakuntaa arjessa kaikkialla maailmassa, vaikkakin täydellisenä sen kokeminen on mahdollista vasta Jumalan luona, rikkumattomassa yhteydessä Kristukseen.

Jeesus ei ollut poliitikko. Hän ei ollut kapitalisti eikä sosialisti. Hän väistää kaikkia noita anakronismeja, joita joskus yritämme kerkeästi hänen kannettavakseen tarjota. Jeesus Nasaretilaisella oli sanansa sanottavanaan myös aikansa poliittisista kysymyksistä, mutta ne olivat vain yksi monista ihmiselämän asioista, joissa hän meitä neuvoi ja opasti.

Jeesus Nasaretilainen paljastuu lopulta aina suuremmaksi kuin tämä tai tuo määre.