Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
18.7.2015 10.05
Katedraali, jota ei rakennettu käsin
Tie vain jatkuu jatkumistaan, ovelta mistä sen alkavan näin...
Aurinko uskaltautuu esiin helottamaan sadepilvien takaa. Lämpö hyväilee poskia. On kesä.
Kesä on ajan haalistumista ja elämistä hetkessä. Pieni pala ikuisuutta.
Kun jalkojen alla on neulasten ja lehtien kirjoma tie, jonka päätä ei näy, ja ympärillä hiljaa tuulessa suhisevat lehvästöt, korkeuksissa kahisevat oksat ja niiden läpi pilkahtelevat auringonsäteet, lintujen sirkutus ja laulu tummanvihreässä hämyssä, tuntuu kuin matkaa voisi jatkaa loputtomiin. Tässä syvässä rauhassa sielu lepää. Ihminen on luotu juoksemaan!
Vai onko kauneinta ehkä sittenkin sydäntalvella? Kun tuuli on laantunut ja hanki hallitsee kuninkaana äänettömässä salossa. Yläpuolella kaartuu sinimustan taivaan sametti, jossa palavat kylmät ja kirkkaat tähdet. Lumi narskuu kenkien alla, ja pakkanen punoo partaan pienenpieniä jääpuikkoja.
Ihmisellä on kaipuu toisensa luo, mutta myös yksinäisyyteen, keskelle luomakunnan suunnatonta avaruutta. Yksinäisyydestä, melun ja hälinän takaa, Jumalaa on aina lähdetty etsimään, kuulostelemaan Hänen puhettaan, sanoja hiljaisuudesta.
Olemme pystyttäneet toinen toistaan upeampia kirkkoja, rakentaneet huikaisevia katedraaleja, joiden tornit hipovat pilviä ja lasimaalaukset leimuavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Melkein noloilta ne kumminkin vaikuttavat Jumalan tekemän metsätemppelin rinnalla. Hyvin Hän on kaiken tehnyt.
Onko luonto sitten hyvä? Monet uusateistiset ajattelevat kieltävät tämän: tuntuisihan järjettömältä väittää luontoa hyväksi, kun ottaa huomioon, miten ankaraa ja armotonta elämä siellä on. Eloonjäämiskamppailu ei tunne kuin voittajia ja häviäjiä. Joka hetki on kauhua, kipua ja kuolemaa.
Mutta mitä "hyvällä" tässä sitten yritetään sanoa? Eihän leijona voi pysähtyä miettimään, että toiminko nyt eettisesti kestävällä pohjalla, jos isken hampaani tuon seepran kurkkuun. Luonnonlait eivät ole "hyviä" tai "pahoja", ne vain ovat. Ihmisellä yksin on vapauden ja moraalisen ymmärryksen taakka. Meiltä vaaditaan enemmän kuin muilta luoduilta.
Toisaalta meille on myös enemmän annettu. Mikä muu luotu ymmärtää luomakunnan kauneuden samalla tavalla kuin me?
Luonnon hyvyys merkitsee sitä, että luonto on arvokas. Se on arvokas meistä riippumatta. Viime kädessä se ei meille kuulu. Luojansa omaa se on.
Kun kasvu ja elämä kukoistavat kukkeimmillaan, ajatukseen on helppo yhtyä. Kunpa muistaisimme sen vielä sittenkin, kun syksy ja arki imaisevat meidät takaisin uurastukseen.
Tätä kirjoittaessani kipinä palata takaisin poluille kävi ylivoimaiseksi. Mutta miksipä sitä vastustamaan? Onhan sentään kesä.
Kesä on ajan haalistumista ja elämistä hetkessä. Pieni pala ikuisuutta.
Kun jalkojen alla on neulasten ja lehtien kirjoma tie, jonka päätä ei näy, ja ympärillä hiljaa tuulessa suhisevat lehvästöt, korkeuksissa kahisevat oksat ja niiden läpi pilkahtelevat auringonsäteet, lintujen sirkutus ja laulu tummanvihreässä hämyssä, tuntuu kuin matkaa voisi jatkaa loputtomiin. Tässä syvässä rauhassa sielu lepää. Ihminen on luotu juoksemaan!
Vai onko kauneinta ehkä sittenkin sydäntalvella? Kun tuuli on laantunut ja hanki hallitsee kuninkaana äänettömässä salossa. Yläpuolella kaartuu sinimustan taivaan sametti, jossa palavat kylmät ja kirkkaat tähdet. Lumi narskuu kenkien alla, ja pakkanen punoo partaan pienenpieniä jääpuikkoja.
Ihmisellä on kaipuu toisensa luo, mutta myös yksinäisyyteen, keskelle luomakunnan suunnatonta avaruutta. Yksinäisyydestä, melun ja hälinän takaa, Jumalaa on aina lähdetty etsimään, kuulostelemaan Hänen puhettaan, sanoja hiljaisuudesta.
Olemme pystyttäneet toinen toistaan upeampia kirkkoja, rakentaneet huikaisevia katedraaleja, joiden tornit hipovat pilviä ja lasimaalaukset leimuavat kaikissa sateenkaaren väreissä. Melkein noloilta ne kumminkin vaikuttavat Jumalan tekemän metsätemppelin rinnalla. Hyvin Hän on kaiken tehnyt.
Onko luonto sitten hyvä? Monet uusateistiset ajattelevat kieltävät tämän: tuntuisihan järjettömältä väittää luontoa hyväksi, kun ottaa huomioon, miten ankaraa ja armotonta elämä siellä on. Eloonjäämiskamppailu ei tunne kuin voittajia ja häviäjiä. Joka hetki on kauhua, kipua ja kuolemaa.
Mutta mitä "hyvällä" tässä sitten yritetään sanoa? Eihän leijona voi pysähtyä miettimään, että toiminko nyt eettisesti kestävällä pohjalla, jos isken hampaani tuon seepran kurkkuun. Luonnonlait eivät ole "hyviä" tai "pahoja", ne vain ovat. Ihmisellä yksin on vapauden ja moraalisen ymmärryksen taakka. Meiltä vaaditaan enemmän kuin muilta luoduilta.
Toisaalta meille on myös enemmän annettu. Mikä muu luotu ymmärtää luomakunnan kauneuden samalla tavalla kuin me?
Luonnon hyvyys merkitsee sitä, että luonto on arvokas. Se on arvokas meistä riippumatta. Viime kädessä se ei meille kuulu. Luojansa omaa se on.
Kun kasvu ja elämä kukoistavat kukkeimmillaan, ajatukseen on helppo yhtyä. Kunpa muistaisimme sen vielä sittenkin, kun syksy ja arki imaisevat meidät takaisin uurastukseen.
Tätä kirjoittaessani kipinä palata takaisin poluille kävi ylivoimaiseksi. Mutta miksipä sitä vastustamaan? Onhan sentään kesä.