Tuuli humisee sateenraikkaassa metsässä. Märkä maa tuoksuu. Yltympäriinsä lojuu myrskyn kaatamia puunrunkoja ja katkomia oksia. Harmaa jäkälä laikuttaa lahonneita tukkeja.

Sitten kuuluu ihastunut kiljaisu: taas on löytynyt lisää madonsyömää puuta!

Kun kaarna kuoritaan romahtaneen lahopuun yltä, paljastuu jännittäviä asioita. Nälkäiset madot ovat päässeet herkuttelemaan ja kovertaneet puun täyteen kiemuraisia tunneleita. Noista monimutkaisista kuvioista muodostuu vaikka mitä: tuossa on selvä auringonkehrä, tuo näyttää ilotulitusraketin räjähdykseltä! Uusia, hienoja kuvioita paljastuu jatkuvasti lisää, kun vain jaksaa etsiskellä.

Seurakunnan iltapäiväkotilaiset ovat omalla aarteenetsintäretkellään lähimetsässä.

Ylläolevassa kuvassa on luonnon omia taideteoksia, noita satumaisten madonkaiverrusten kirjomia kaarnankappaleita odottamassa kotiinlähtöä. Vaikea niistä on kuitenkaan tuossa kuvassa mitään erikoista erottaa. Roska kuin roska.

Samalla asenteella aarteiden ohi kuljetaan ihan liian helposti. Luomakunnasta löytyy ihmeellistä ja pysäyttävää kauneutta, kaikkialta. Jos siis vain malttaa pysähtyä ja antaa sen pysäyttää ja puhutella.

Mikä ikäkausi riisuu meiltä taidon iloita ja ihastella pieniä ja yksinkertaisia asioita? Sellaisia kuin puuhun koverrettujen madonreikien labyrintti.

Raamattu kertoo meille, että Jumala on luonut meidät omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen. Mikä sitten tekee ihmisestä Jumalan kuvan? Tarkoitetaanko tällä ihmisen kykyä erottaa oikea väärästä, vai puhutaanko siinä ihmisen sielusta ja erityisestä Jumala-suhteesta?

Monet vanhakantaiset käsitykset ihmisen erityisyydestä on sittemmin osoitettu erheellisiksi. Ihminen ei suinkaan ole ainoa luontokappale, joka osaa järkeillä. Ihminen ei ole ainoa, joka on oppinut käyttämään kieltä. Tai työkaluja. Eikä ihminen suinkaan ole ainoa, joka osaa tuntea iloja ja suruja.

Mutta olisiko ihminen ainoa Luojan luoma, jolla on kyky kokea kauneutta ja iloita siitä?

Toki koreat höyhenpuvut kiehtovat lintuja kevätkosiolennoilla, mutta silloin on kyse kyllä ihan muusta kuin silkasta estetiikantajusta. Löytyisikö luomakunnasta muita otuksia, jotka unohtuisivat pitkiksi aikaa ihastelemaan lahopuuhun kaiverrettuja madonreittejä?

Ison kirjan mukaan Jumala ei ole yksin luonut maailmaa, vaan Hän on luonut sen itseään varten (Kol. 1:16). Hän iloitsee luomakunnastaan ja sallii sen kauneuden ja ilmiöiden heijastella myös omaa kirkkauttaan. Hän kantaa huolta vähäisimmistäkin asioista, varpusten luvustakin (Luuk. 12:6). Ihmisellä on korvaamattoman arvokas taito Jumalan tavoin kokea kauneutta, iloita siitä ja löytää siitä hengen voimaa ja sielun ravintoa. Kauneudessa sielu lepää ja, ehkä, oppii jotakin myös Jumalasta.

Mennään metsään ja ihastellaan luomakuntaa, jonka hyvinvointi on meidän käsiimme uskottu!