Kauan sitten kirkkosalien kalkittujen seinien värikkäät ja usein aika vinhatkin maalaukset olivat tavalliselle lukutaidottomalle ja peltoihinsa sidotulle kirkkokansalle akkuna avaraan maailmaan. Kuvat välittivät viestejä vierailta mailta ja kaukaisista ajoista. Pyhän maan tapahtumatkin piirtyivät elävinä maaorjan verkkokalvoille, vaikka hän ei ollut koskaan talsinut naapurikylän markkinoita kauemmas lanttujensa kanssa.

Nykyään pääsee kurkistelemaan näppärästi toiselle puolelle maapalloa Googlen satelliittikarttasovelluksen ja muiden vastaavien vipstaakkien kautta. (Silloinkaan ei tosin tarvitse itse liikkua edes naapuripitäjän puolelle.) Maailma on käynyt parissa vuosikymmenessä hirmuisen pieneksi. Entisaikojen etäiset ja vain hämärästi hahmotettavat tapahtumat ja uutishuhut ovat muuttuneet konkreettiseksi todellisuudeksi, jota meidän on mahdollista seurata usein reaaliajassa, missä ja milloin tahansa.

Maailman kauhut eivät jää enää kylänraitin uutistenhuutajan jutuiksi tai sanomalehden sivuille. Syyrian ja Irakin hirvittävän hävityksen etenemistä voi niin halutessaan seurata koko maailman kattavan tietoverkon yli satelliittikuvien ja sosiaalisen median kautta. Avaako tämä ihmisten sydämiä ei-enää-niin-kovin-kaukaisen lähimmäisen hädälle - vai turruttaako aina läsnä oleva tuska nopeasti ja kannustaa lopulta vain vaihtamaan kanavaa?

Kuvat puhuvat usein enemmän kuin paksu tiiliskivellinen pientä tekstiä alaviitteineen. Kuvilla on voimaa muuttaa maailmaa. Se on tiedetty aina. Kuvia on myös vieroksuttu ja pelätty. Silläkin tavoin kuvissa on uskottu voimaa olevan - ne voivat houkutella ihmisen harhaan Oikealta Tieltä. Viedä pois kuvin kuvaamattoman Jumalan luota.

Kuvat Syyriasta ja Irakista, meidän sivistyksemme varhaisista syntykehdoista, kertovat omaa synkkää kertomustaan. Ikään kuin inhimillisessä piinassa ja tuhossa ei olisi kylliksi, seudulla riehuvat barbaarit ovat silmittömällä vimmalla ryhtyneet repimään riekaleiksi myös ikiaikaista perintöämme, jonka koko maailma jakaa omanaan. Kuva kauhistuttaa. Siksi kuva on tuhottava. Vaikka kuvalla olisi ikää monta tuhatta vuotta.

Talibanien rosvopäälliköt suivaannuttivat koko maailman räjäyttäessään viitisentoista vuotta sitten ikivanhat Bamiyanin Buddha-patsaat Afganistanissa. Suuria kallioveistoksia syytettiin epäjumalankuviksi, minkä tähden ne oli pantava päreiksi - kieltäväthän nimittäin kaikkien abrahamilaisten uskontojen pyhät kirjoitukset Toorasta Raamatun kautta Koraaniin kuvainpalvonnan ja Jumalan kuvaamisen patsain ja kuvin. Nyt paraikaa tehdään selvää syyrialaisesta Palmyran vanhasta kauppakaupungista, jonka rauniot ovat upea muistomerkki kanaanilaisesta, persialaisesta, helleenisestä ja roomalaisesta vuosisataisesta kulttuurista. Siellä kun on jäljellä auringonpaahtamia pakanajumalten temppeleitä patsaineen, kaiverroksineen ja reliefeineen, mikä ei sovi Isis-järjestön maailmankatsomukseen.

Meidän kristillisen uskomme suhde kuviin ja hengelliseen taiteeseen ei ole ollut ongelmaton sekään. Meillä on valitettavasti myös oma nolostuttava kertomuksemme kuvainriistosta ja kulttuurin tuhoamisvimmasta.

Mistä kaikki oikein sai alkunsa?

Vanhassa Kaksoisvirtainmaan eli mesopotamialaisessa kulttuurissa - jonka keskellä juutalaisuuskin muotoutui - jumalten ja pyhän suhde kuviin oli aivan päinvastainen. Vanhassa testamentissa tehdään nokkelan kipakasti pilkkaa jumalankuvien veistäjistä, jotka muodostivat tärkeän käsityöläis- ja kauppiasammattiryhmän. Jesajan kirjassa veistellään hersyvästi:

Näin hän saa polttopuuta.
Sitä hän hakee lämmitelläkseen,
siitä tekee valkean tulisijaan
paistaakseen leipää.
Siitä hän myös valmistaa jumalan,
jonka eteen heittäytyy,
siitä hän tekee patsaan,
jota sitten kumartaa.
Puolet puusta hän polttaa,
paistaa sen päällä lihaa, syö,
tulee kylläiseksi, lämmittelee ja sanoo: "Hohhoijaa!
Siinäpä kunnon tuli. Jo alkaa tarjeta!"
Mutta lopusta puusta hän veistää itselleen jumalan, patsaan, jota hän kumartaa ja palvoo. Hän rukoilee sitä ja sanoo: "Pelasta minut! Olethan sinä minun jumalani!"
(Jes. 44:15-17)

Mesopotamialaisessa ajattelussa oikein valmistetusta ja pyhitetystä jumalankuvasta eli idolista tuli kyseisen jumalan asuinsija maan päälle. Hyväksyessään patsaan jumala vuodatti siihen osan omasta pyhästä mahdistaan, ja näin patsaasta tuli ikään kuin jumalan jatke. Sitä voitiin näin lähestyä ja rukoilla jumaluuden fyysisenä ilmentymänä. Samasta syystä valloitusretkien yhteydessä naapurikansojen jumalankuvia voitiin "kidnapata" ja viedä valloittajien jumalten temppeleihin vangeiksi, koska hävinneet olivat selvästi heikompia jumalia!

Juutalaisuuden suhtautuminen käsin tehtyihin jumalankuviin muuttui sitä mukaa, kun ymmärrys yhdestä ainoasta Jumalasta murtautui esiin. Tämä Israelin Jumala oli jotain aivan muuta kuin naapurikansojen lukuiset taivaanhenget ja manalanväki. Koska Hän oli luonut koko näkyvän (ja näkymättömän) maailman, Häntä ei ollut myöskään sopivaa kuvata millään luodulla. Jumalan läsnäolo Liitonarkulla Vanhan testamentin kertomuksissa lienee lähin yhtäläisyys, joka heprealaisten myöhempi ajattelu jakoi kanaanilaisten, babylonialaisten ja assyrialaisten uskomusten kanssa.

Useimmat Jeesuksen ajan juutalaiset olivat niin tiukkoja laintulkinnassaan, ettei Jerusalemin temppeliin ollut sallittua viedä edes Rooman keisarin profiililla lyötyjä roomalaisia rahoja. (Sen tähden temppelin esipiha oli niin täynnä rahanvaihtajia, joille Jeesus tunnetussa välikohtauksessa pääsiäisen alla antoi huutia.) Ensimmäiset kristitytkin vierastivat näin Jumalan kuvaamista taiteessa, mutta hyvin pian heidän enemmistönsä muodostivat kreikkalaiset ja roomalaiset, eivät kääntyneet juutalaiset. Helleenisessä kulttuurissa kuvan ja pyhän suhde oli paljon vapaamuotoisempi.

Erilainen symboliikka kukki jo varhain. Tunnettuja ovat Rooman katakombeista löytyneet yksinkertaiset kalakaiverrokset, jotka olivat alkukristittyjen salamerkkejä. Mystiset kirjoitukset kuten Johanneksen ilmestys laajensivat kuvasymboliikkaa rikkaaksi ja reheväksi nojaten usein paljon vanhempaan, esikristilliseen tematiikkaan.

Jeesus oli (taas) oma lukunsa. Isä-Jumalaa ei pidetty asianmukaisena kuvata patsain tai kuvin, mutta entäs Jeesus, joka oli (valtakirkollisen opin mukaan) ollut ihan todellinen, lihaa ja verta oleva elävä ihminen täällä maan päällä? Pian yleistyikin periaate, jonka mukaan Jeesusta ja pyhiä ihmisiä oli luvallista kuvata maalauksissa, mosaiikeissa ja patsaissakin, mutta Isä-Jumalaa ei. Varsinkin itäisen kristikunnan alueella pyhistä kuvista eli ikoneista tuli tärkeä hartaudenharjoituksen muoto. Ikonia itsessään ei palvottu, mutta pyhimyksen kuvan mietiskelyn katsottiin suuntaavan ja keskittävän ajatuksia hyvällä ja oikealla tavalla. "Oikeaoppinen" teologinen näkemys ja maanläheinen kansanhurskaus tietysti saattoivat erota toisistaan huomattavasti.

Ikoneista syntyi Itä-Roomassa eli Bysantissa verinen ja katkera kiista varhaisella keskiajalla. Tuolloin bysanttilaiset sotivat ankarasti muslimien kanssa, jotka syyttivät heitä kuvainpalvonnasta ikonien tähden. Monet jyrkän linjan teologitkin moittivat koko ikonikulttuuria ja halusivat kieltää kuvat tyystin. Ikonien vastustajat saivat hetkeksi keisarinkin puolelleen. Kirkkoihin ja luostareihin hyökättiin, ikoneja tuhottiin säälittä ja moni perinteisiä pyhiä kuvia varjellut tapettiin tavattaessa. Vasta viisas ja maltillinen keisarinna Theodora pani pisteen kuvainriistolle ja salli ikonien käytön hartauselämässä vuonna 843. Siitä eteenpäin ne ovat olleet rakas ja olennainen osa ortodoksista uskonharjoitusta.

Tällaista älämölöä ei muuten syntynyt lännessä paavin hallitsemalla kirkkoalueella, ja ikoniriita työnsi länttä ja itää entisestään eroon toisistaan.

Kirkkotaide toimi lasimaalauksineen ja muraaleineen kauan "köyhien Raamattuna" ja haki uusia uria renessanssin revähtäessä täyteen loistoonsa. Silloin myös Jumalaa ryhdyttiin entistä enemmän kuvaamaan taiteen keinoin, vaikkakaan Hän ei ollut ollut poissaoleva aiemminkaan keskiajalla. Ehkä kuuluisin esimerkki löytyy Sikstuksen kappelista, jonka katossa Jumala esi-FB-hengessä tökkää Aadamia. Kuvia ei palvottu, mutta oikeastaan kaiken pyhän esittäminen kuvin oli nyt jo mahdollista - oltiin tultu siis sangen kauas kristinuskon juurilta.

Reformaatio muutti paljon, joskaan ei kaikkea. Luther oli avannut pullon, jonka henkeä ei saanut enää sullottua takaisin. Pistävästä kielestään huolimatta wittembergiläinen pappi oli lopultakin melko maltillinen moneen muuhun uskonuudistajaan verrattuna. Monilla seuduilla katolisen uskon "puhdistus" kaikesta epäoleellisesta haluttiin viedä niin pitkälle kuin mahdollista. Kirkoista haluttiin pois "katolinen hapatus". Se tarkoitti lyijylasi-ikkunoiden särkemistä, patsaiden tuhoamista, seinämaalausten tärvelemistä. Moneen kirkkoon jäi jäljelle valkea seinä ja karu risti. Restaurointi on vuosisatoja myöhemmin onnistunut välillä palauttamaan vanhoja taideteoksia, välillä ei.

Argumentti on yleensä ollut samankaltainen, vaikka aikakaudet ja tilanteet ovatkin vaihtuneet. Koska Jumala on pyhä ja kaiken luodun yläpuolella, Hänen kuvaamisensa ihmistaiteen keinoin on jumalanpilkkaa ja saattaa lähennellä kuvainpalvontaa. Kuva tuo jotakin ylimääräistä ihmissielun ja Jumalan suhteen välille, on "todellisen", puhtaan yhteyden tiellä. Niinpä se on katsottu tarpeelliseksi poistaa. Myös kirkon riisuminen kaikesta "maallisesta mammonasta" askeettisempaan ja koruttomampaan suuntaan on innostanut taiteentärvelijöitä.

Nyttemmin kuva on kuitenkin löydetty uudelleen myös protestanttisessa perinteessä. Kuvan puhuttelevuus ja kyky viedä ajatuksia sanoin tavoitettavan tuolle puolen on oivallettu. Vanha sananparsi "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" on hyväksi havaittu myös psykologiassa. Yhä useammin hengellisesti inspiroivat kuvat katsotaan yhtä päteväksi keinoksi hoitaa omaa uskonelämää kuin esimerkiksi hartauskirjoitukset. Teksti ja kuva (ja musiikki!) myös täydentävät oivasti toimiaan. Ne puhuttelevat samaa ihmisen Jumalaa etsivää sisintä, mutta hieman eri kielellä. Jumala löytää ihmissydämeen montaa eri tietä pitkin. (Miehen sydämeen tie käy vatsan kautta.)

On hyvä ja oikein, että kristillinen perinne osaa tehdä eron kuvataiteen esteettisten arvojen ja sielunelämän hyödyn ja toisaalta kuvien palvonnan välillä. Tuntuisi hassulta ajatella mesopotamialaisittain Kaikkivaltiasta Jumalaa tungettuna tosiasiallisesti pieneen krusifiksiin.

Mutta jos sen krusifiksin kantaminen kaulalla auttaa muistuttamaan siitä, että Jumala ihan tosiasiallisesti kyllä kulkee mukana, päivästä päivään, eiköhän se silloin tee tehtävänsä juuri niin kuin pitääkin?

Taide herättää aina tunteita - siinä missä uskokin. Onneksi molemmista pitäisi voida aina keskustella sivistyneesti ja mitään räjäyttämättä!