Kainsainvälinen ekumeeninen rukousviikko on päättymässä. Täällä Tampereellakin järjestetään ekumeeninen rukousvaellus, jonka pysähdyspaikat löytyvät eri tunnustuskuntien kirkkojen luota. Arvojen ja asenteiden muuttuessa yhä pirstonaisemmiksi ajatus kaikkien kristittyjen yhteydestä ja ystävyydestä herättää kaipausta monessa sydämessä. Ekumenia merkitsee sananmukaisesti "koko asuttua maailmaa".

Ekumenia on toivoa ykseydestä, joka ylittää kielet, kansallisuudet ja valtakuntien rajat. Se on sitoutumista uskonkappaleeseen "pyhien yhteydestä" ja Jumalan suuren sukukunnan tunnustamista. Me kaikki olemme Jumalan lapsia, meillä on yhteinen Taivaan Isä, joka on sama kaikkialla. Jumalan Pyhä Henki on seurakunnan "äiti", jonka kautta yhteys syntyy ja kirkko luodaan - ensimmäiseksi helluntaina. Kaikki tämä on mahdollista Kristuksen, meidän veljemme ja Vapahtajamme, tähden.

Meille luterilaisille on jo historiallisista syistä ollut tärkeää etsiä tällaista yhteyttä katolisiin veljiin ja sisariin. Katoliseen kirkkoon kuuluu noin puolet maailman kahdesta miljardista kristitystä. Kun luterilaisten ja katolilaisten tiet erkanivat, ero oli kipeä ja haavoitti syvästi. Rajut riidat perhekunnassa sattuvat aina tuskallisimmin. Seurauksena oli paitsi hengellinen kuilu, myös maallinen katastrofi. Maailmanhistorian ehkä verisin uskonsota, Euroopan 30-vuotinen sota, oli monessa mielessä ensimmäinen todellinen maailmansota.

Halua uudelle yhteyden etsimiselle siis on, mutta matka on vaivalloinen, ja tieltä löytyy vielä monenlaisia ryteikköjä ja ansakuoppia. Viikon mittaan on voitu esimerkiksi lukea vähän erikoiselta kuulostavasta juupas-eipäs-väittelystä siitä, mitä suomalaiselle lähetystölle oikein tapahtui Vatikaanissa. Epäiltiin nimittäin, että luterilaisille olisi erehdyksessä jaettu katolinen ehtoollinen. Tämän taas pitäisi olla käytännössä mahdotonta, sillä kirkkojemme välillä ei ole ehtoollisyhteyttä.

Jo ajatus itsessään tuntuu pahalta. Olemmeko niin kaukana toisistamme, ettemme voi käydä saman pöydän ääreen yhteiselle rakkauden ja liiton aterialle?

Rehellisyyden ja avoimuuden vuoksi säilytetty linja on ymmärrettävä. Kysymys ehtoollisesta - kirkkojemme suuresta sakramentista - on yksi tärkeimmistä erottavista tekijöistä protestanttisten kirkkojen ja katolilaisten välisissä eroissa. Katolinen ymmärrys ehtoollisen luonteesta Kristuksen uhrin aktuaalisena toisintona ja ehtoollisaineiden olemuksen tosiasiallisesta muuttumisesta (transsubstantiaatio) tuntuu luterilaisesta vieraalta. Kuitenkin katolinen jumalanpalvelus- ja hengellinen elämä rakentuvat messu-uhrin ympärille. Maallikon korvissa erot voivat kuulostaa häviävän pieniltä, mutta nuo pienet erot löytyvät hengellisyyden syvästä ytimestä. Siksi lähentyminen on ollut niin vaikeaa.

Muut suuret erottavat kysymykset keskittyvät tietysti jo historiallisista syistä paavinvallan ympärille. Myös katolisen kirkon omaksumat ainutlaatuiset opetukset Jeesuksen äidin Neitsyt Marian asemasta ja olemuksesta lienevät useimmille protestanttisille tunnustuskunnille kynnyskysymys.

Ekumenia onkin oikeastaan erilaisten näkemysten tunnistamista ja hyväksymistä ja katseen kääntämistä niihin lukemattomiin asioihin, jotka meitä kristittyjä yhdistävät. Niin maailmanlaajuisen katolisen kirkon kuin meidän Suomen evankelis-luterilaisen kirkonkin piirissä on valtaisa kirjo erilaisia uskontulkintoja, jotka nousevat kaikki samasta, yhteisesti jaetusta tunnustuksellisesta perustuksesta. Sama maaperä kantaa monenlaisia kukkasia. Jos meidän on mahdollista tulla toimaan eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa omassa kirkossamme (onhan?), eikö sama asenne riittäisi kantamaan meitä myös ekumeenisessa kanssakäymisessämme?

Ehtoollisyhteyden puuttuminen on aina avoin haava. Se on konkreettinen osoitus siitä, ettei aitoa yhteyttä kristittyjen välillä ole.

Katolisen kirkon omalaatuinen ymmärrys ehtoollisen luonteesta asettaa sangen tiukat rajat sille, kuka ehtoolliselle voi tulla. Ehtoollista ei ole mahdollista ottaa vastaan esimerkiksi "kuolemansynnin tilassa" oleva ihminen, saati ei-katolilainen.

Minusta yksi luterilaisen kirkkomme ihanimmista piirteistä löytyy ehtoollispöydästä, jonne kaikki voivat tulla, sillä "kaikki on valmista". Se on armopöytä, joka on tarkoitettu jokaiselle. Mitä suurempi syntisäkki, sen parempi on hakeutua ehtoolliselle, Kristuksen lempeiden kasvojen eteen, ristin parantavan varjon alle. Sen pöydän ääressä notkistuu polvi yhtä lailla rikkaalta ja mahtavalta kuin köyhältä ja unohdetulta. Kaikki saavat osansa samasta leivästä ja samasta maljasta. Kuka olisi niin kelpaamaton, etteikö Kristus tahtoisi armahtaa ja hoivata häntäkin?

Ehtoollispöydässä ei kuitenkaan viime kädessä toimi ihminen - jakajana tai vastaanottajana - vaan Kristus itse. Se on kokonaan Jumalan armon todeksitulemista.

Siksi tahtoisin toivottaa tervetulleeksi samaan pöytään meidän kanssamme myös katolilaiset. Ihmisen ajatukset voivat erota toisistaan, mutta Jumala on ja pysyy samana, ja Hän on se, joka toimii.

Ehkä vielä jonakin päivänä.