"Äiti" valittiin suomen kielen kauneimmaksi sanaksi.

Se oli kauniimpi kuin aurinko, pilvi, laine, sade tai orvokki. Se on lämmin ja kirkas sana. Usein se on ensimmäinen sana, jonka oppii. Joskus se on vielä viimeinen, jonka lausuu.

Äiti, mamma, emo, maammo, muori, mutsi. Nimien kukkatarhaan on istutettu monia värejä. Rakkaus on kuitenkin kaikille yhteinen sävy.

Rakkaus on paistetta ja virvoittavia vesiä, hyvää maata, johon juurtua ja jonka varassa ponnistaa. Taimilla ei ole auringolle ja sateille sanomista. Silti ne tulevat kaikki ajallaan. Kyllä äiti tietää.

Äiti tiesi silloinkin, kun minä en; silloinkin, kun luulin tietäväni. Yleensä tiesi paremmin. Harvoinpa silti siitä numeroa teki.

Numeroista viis. Kymppi tai nelonen, rapiskoon paperi, minkä tahtoo. Muut mittaavat, punnitsevat, panevat riviin ja järjestykseen. Äidin kasvojen edessä saa olla silti täysi kymppi.

Milloin noihin kasvoihin tuli enemmän naururyppyjä kuin ennen, missä välissä? Ainahan ne ovat olleet siinä, tutut ja samanlaiset.

"Aina" on paljon sanottu. Mutta yhtä paljon tarvittu. Kaikki virtaa, samaan jokeen ei kahdesti kahlata. Siksi me tartumme siihen, joka pysyy.

Joka katsoo ja huomaa.

Aikapäiviä sitten kutsuivat viisaat kirkkoa kristityn äidiksi. Antoivatpa esikuvan, jota kohden on hyvä pyrkiä, mutta jonka rinnalle ei ole yltämistä.

Yrittää voi, ja kannattaa. Eihän tämä muuta ole kuin yrittämistä. Hetki ja päivä kerrallaan. Räpeltelyä eteenpäin sormet kurassa, polvet tuhrussa ja nenä räässä.

Onneksi äitiin voi aina luottaa. Teistä en tiedä, mutta ainakin minä haluan olla mammanpoika vastakin.