Aivan alussa Isä Jumala loi maailman ja täytti sen toinen toistaan ihmeellisemmillä, hämmästyttävämmillä ja ihastuttavammilla luomuksilla.

Pienten enkelien parvi seurasi riemastuneena kaikkea, mitä maan päällä tapahtui. Kun aikakaudet kuluivat, he saivat nähdä hassunkurisia merihevosia, lyyrapyrstöisiä lintuja, harjaselkäisiä liskoja ja monia, monia muita eläviä olentoja.

Kerta toisensa jälkeen he huudahtivat ihastuneena: "Tällä kertaa olet todella ylittänyt itsesi, oi Kaikkivaltias!"

Mutta kerran Isä Jumala vain nauraa hymähteli lempeästi ja totesi: "Ei tämä vielä mitään. Kuulkaahan, pienet enkelini. Olen päättänyt luoda jotakin todella erityistä."

Enkelit parvehtivat Jumalan ympärillä niin innoissaan, että varistelivat pienenpieniä valkeita untuvia yltympäriinsä. Kilvan he yrittivät arvuutella, mitä Hän loisi seuraavaksi.

Jumala sanoi: "Minä luon jotakin, joka ei ole kovin suuri. Itse asiassa luomukseni tuntee itsensä usein melko pieneksi. Mutta se kykenee suurempiin tekoihin kuin mikään muu luotu."

Jumala jatkoi: "Minä luon jotakin, jolla on kestävyyttä kuin vuorella, pitkämielisyyttä kuin ikivanhalla punapuulla ja sinnikkyyttä kuin meren mainingeilla."

"Nyt taidat liioitella, oi Korkein", tuumasivat muutamat enkelit. "Ei kai maan päällä voi kuunaan olla sellaista oliota?"

Isä Jumala huudahti: "Ei siinä vielä kaikki! Luomuksellani on niin tarkka näkö, että se huomaa sellaisetkin asiat, jotka tapahtuvat sen selän takana. Ja sillä on niin tarkka kuulo, että se kuulee sellaisetkin huokaukset, joita ei ole ääneen lausuttu. Kaiken lisäksi se tietää aina jo etukäteen, mitä kaikki muut tarvitsevat."

Enkeleiden mielestä se kuulosti melko uskomattomalta.

Jumala jatkoi selvästi tyytyväisenä mietteisiinsä: "Sen lisäksi tahdon, että luodullani on vahvat hartiat, sillä se joutuu kantamaan omiensa ohella monien muiden taakkoja. Annan sille lisäksi lempeän suun, jolla se voi vahvistaa toiset ylittämään itsensä, ja riittävän avaran sylin, jolla se voi tehdä samaa sanomatta yhtään mitään."

Enkelit aprikoivat ääneen, millaisesta luontokappaleesta mahtoi olla kyse.

"En aio kuitenkaan tyytyä tähän", Jumala sanoi. "Minä annan luomukselleni niin terävän muistin, ettei se unohda päivämääriä, kellonaikoja, merkkipäiviä tai tapaamisia. Annan sille lisäksi ilmiömäisen kyvyn suunnitella etukäteen ja taata, että aika - jota, totta puhuen, olen ripotellut maailmaan melko kitsaasti - riittää aina varmasti siihen, mitä kulloinkin on tehtävä."

Pienet enkelit vilkuilivat toisiinsa hämmentyneinä. Niillä ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse. Sen täytyi olla jotakin todella ainutlaatuista.

"Ei siinä vielä kaikki!" totesi Jumala. "Tämän lisäksi luomukseni työskentelee ahkerasti, öin ja päivin, vaikka kukaan ei vaivojansa korvaakaan, ja harvoin kiitosta kuulee. Luomukseni selviytyy ainakin seitsemästä askareesta samanaikaisesti - kahdeksasta, jos todella tarvitaan - vaikka aionkin antaa sille vain kaksi kättä. Olen myös suunnitellut antavani sille vain kaksi jalkaa, mutta siitä huolimatta se ehtii yhden päivän aikana käydä työssä, kiirehtiä kaupassa, pyörähtää koulussa, päiväkodissa, lääkärissä, urheilukentällä, monenlaisissa harrastuspaikoissa ja kotona kaikenlaisten puuhien parissa. Ja kaiken tämän lisäksi luomuksellani on vielä aikaa istuutua alas ja kuunnella, ottaa syliin ja lohduttaa."

"Mutta Luoja", enkelit piipittivät, "mikä ihme se semmoinen olento oikein on?"

Jumala mietti hetken ja lausahti sitten: "Minä ajattelin kutsua sitä äidiksi."