Ei - nyt ei puhuta avioliittoon vihkimisestä, vaan ihan toisenlaisesta vihkimisestä!

Luterilaisessa kirkossa vihitään papinvirkaan ja diakoninvirkaan, mutta kaikkia seurakunnan työntekijöitä ei työtehtäviinsä vihitä. Vihkimisen ulkopuolelle jäävät muun muassa suntiot, kanttorit, lastenohjaajat, nuorisotyönohjaajat ja monet muut "sekalaisemmat työtehtävät".

Aikani tätä sivusta seuranneena huomasin jääneeni pohtimaan, miksi näin on. Miksi yksi vihitään, mutta toista ei?

Hengellinen työhän on kuitenkin yhteistä, työtehtävät vain eroavat toisistaan. Kaikki seurakunnan työntekijät ovat yhtä lailla rakentamassa Kristuksen kirkkoa, seurakuntaa hengellisenä kotina ja Jumalan valtakuntaa tähän martoon maahan.

Ajattelisin ainakin itse, ettei vaikkapa kanttorin tai suntion työ ole mitenkään "vähemmän" hengellistä kuin esimerkiksi pastorin tai diakonissan - ainoastaan erilaista. Kaikissa seurakunnan monissa työtehtävissä korostuu palvelu: lähimmäisen ja Kristuksen.

Ymmärrän historialliset syyt ja perusteet. Uudessa testamentissa puhutaan varhaisten alkuseurakuntien osalta paimenenvirasta ja diakoninvirasta. Mutta silloinhan lausutaan auki kirjoitushetkellä vallinnut tosiasia. Jumalan valtakunnan työ on noista päivistä monin tavoin laajentunut ja kasvanut. Eihän meidänkään kirkossamme ole enää "lesken" ja "neitsyen" palvelustehtäviä, vaikka ne alkuseurakunnissa olivatkin olennaisessa roolissa.

Käytännön tasollahan taas esimerkiksi kasvatustyössä olevat tekevät aivan yhtä tavoittavaa, koskettavaa ja hengellisesti kantavaa ja ravitsevaa työtä kuin vaikkapa papit, vaikkakin usein eri tavoin ja erilaisten ihmisten parissa.

Omakohtaisena esimerkkinä voisin nostaa esille sanotaan nyt vaikka pyhäkouluhetket. Ne ovat oikeita jumalanpalveluksia siinä missä sunnuntaiaamujen palveluksetkin, sillä niissä toistuvat ihan samat elementit kuin (sana)jumalanpalveluksissakin: rukous ja laulu, sana ja liturgiset rituaalit, Jumalan kasvojen edessä palveltavana olo. Minä pidän tällaisia jumalanpalveluksia keskimäärin noin viisi kertaa viikossa, samoin kuin moni lastenohjaaja. Meitä ei silti ole mihinkään vihitty. Nuorisotyöntekijätkin ovat jo nyt hengellisellä työajalla, mutta ilman vihkimystä.

Luther nosti esiin ajatuksen jokamiehenpappeudesta ja teki lopun katolisesta ymmärryksestä pappeudesta sakramenttina. Palvelutehtävä oli tarkoitettu jokaiselle kastetulle kristitylle; tässä ei ollut sijaa sakramentille, joka korottaisi toisen toista hengellisessä mielessä ylhäisempään asemaan.

Olisiko kirkossa tilaa keskustelulle siitä, josko jokainen seurakunnan työtehtävissä palveleva olisi kyllin arvokas saamaan osakseen vihkimyksen näihin tehtäviin?

Oman ymmärrykseni mukaan siihen ei ainakaan mitään teologista estettä olisi. (Vaikka vihkiytymätön olenkin.)