Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
25.4.2015 21.21
Mooseksen sauva 1d8+2
Roolia pelaten Raamattu tutuksi!
Ei se ole mikään salaisuus. Tunnustan sen häpeilemättä ja pidän pääni uhmakkaasti pystyssä. Astun ulos kaapista ja tunnustaudun koko seurakunnan edessä ROOLIPELAAJAKSI!
Meistä lauantai-iltansa kellareiden kätköissä viettävistä elämänmuodoista liikkuu paljon hassuja ennakko-oletuksia, joista vain 78% pitää paikkansa. Jo yllättävän ytimekkäällä ysärillä laman ankeudessa rämpivän kansakuntamme kulttuurin kirkkaat toivot, Kummeli-pojat, iskostivat roolipelaajan arkkityypin kadunmiehen korteksiin.
Onneksi YouTube muistaa kaiken edelleen, sieltä se video muistin virkistykseksi löytyy (clicka här).
O tempora, o mores. Viime kesänä antoi Tampereen seurakuntayhtymä käskyn, että koko seurakunnalle oli järjestettävä roolipelirippikoulu. Tämä rippikoulu oli lajiltaan ensimmäinen, ja se järjestettiin Kaapon ja Pulkkisen Jarin toimiessa käskynhaltijoina. Kokemukset olivat valtavan hienoja.
"Voiko riparin viettää larpaten? Vastaus: ei voi, mutta larppausta voidaan käyttää rippikoulun opetuksessa hyvinkin monella eri tavalla", kiteytti Kaapo.
Lyhyt oppitunti maallikolle. Roolipelaus on vuorovaikutteista tarinankerrontaa, sosiaalista toisenlaiseen asemaan eläytymistä, jossa näytelmätaide ja kirjallisuus yhdistyvät perinteisiin lautapelimekaniikkoihin. Kantavana ideana yksi peliporukasta toimii pelinjohtajana, joka luo tarinan ja sille puitteet, ja muut omaksuvat itselleen pelihahmon, alter egon, jonka nahoissa seikkailevat pelimaailmassa tekemisiään kuvaillen. Useimmat ropet pelaillaan pöydän ääressä kynän, paperin, noppien ja satunnaisen pizzan ääressä. Roolipelien alamuoto on larppaus eli liveroolipelaus, jolle Kummelien satiirikin naureskeli. Siinä vedetään kamppeet niskaan ja häröillään itse sen sijaan, että vain kuvailtaisiin suusanallisesti, mitä se oma sankari pööpöilee.
Tietokonepelipuolellakin on "roolipelejä", mutta ne ovat oma maailmansa, jota ei pidä sekoittaa "oikeisiin" ropeihin. Ei niistä sen enempää tässä yhteydessä.
No hyvä. Tämä jalo kulttuurimuoto on ollut aina kohtalaisen pienen (mutta valistuneen) porukan etuoikeus. Mutta roperipari osoitti, että kunhan vähänkin löytyy innostusta ja sopivassa määrin luovaa hulluutta, se sopii melkeinpä kenelle tahansa. Toki täytyy olla avoimella mielellä ja valmis laittamaan vähän itseään likoon.
Sovellettuna roolipelit ovat minusta mitä mainioin metodi, jota voisi enemmänkin hyötykäyttää opetuksessa ja kasvatuksessa. Myös seurakunnallisissa ympyröissä.
"Tavallisesta" tarinankerronnasta tai näytelmistä roolipelaus eroaa samalla tavalla kuin tietokonepeluu televisionkatsomisesta: sivustaseuraamisen sijasta osallistutaan itse!
Mitä tämä voisi käytännössä tarkoittaa?
Päivänselvää on, ettei homma toimi kaikissa tilanteissa ja kaikenlaisissa porukoissa. Aika ennakkoluulottomasti kokeiluihin voisi kyllä lähteä. Ikähaarukkakin on väljä: jo alakoulun puoliväliluokilla on hyvät mahdollisuudet onnistua, jos kokonaisuus pidetään riittävän yksinkertaisena.
Ai että leikitäänhän sitä kerhoissa, pyhäkoulussa ja ripareilla muutenkin? Totta kyllä. Ja leikkiähän roolipelauskin pohjimmiltaan on! Muusta leikkimisestä sen erottaa oikeastaan kaksi seikkaa, joita ilman sitä ei ehkä voi sanan perinteisessä mielessä pitää ropeiluna: kerronnallisuus ja säännöt.
Roolipelin kantavana teemana on narratiivi - kertomus, johon osallistuvat pelaajat astuvat sisälle. Pelaajat ovat mukana sitä luomassa omalla toiminnallaan, mutta vetovastuu on pelinjohtajalla, joka ikään kuin kontrolloi pelimaailman pelaajista riippumattomia tapahtumia. On tärkeää, etteivät pelaajat ole pelkkiä narussa talutettavia pässejä, vaan heillä on mahdollisuus aidosti vaikuttaa tarinan kulkuun. Muussa tapauksessa vuorovaikutus katoaa, ja roolipelaus muuttuu pelkäksi tavanomaista enemmän visualisoiduksi tarinankerronnaksi.
Säännöt antavat kokonaisuudelle struktuuria ja luovat satunnaisuutta. Larppauksessa niitä ei hirveästi tarvita, mutta jos istutaan pöydän ympärille, pelihahmojen toimia voidaan mallintaa kuvaamalla sankareiden ominaisuuksia ja kykyjä - kuten voimakkuutta, tarkkaavaisuutta, lääkintätaitoa tai vaikka kalannarrausta - numeroarvoin. Ketterä pelihahmo esmes todennäköisemmin onnistuu laskeutumaan köydellä alas muurinharjalta katkomatta niskojaan. Noppaa heittämällä (ja luovuutta käyttämällä) sitten ratkaistaan, miten hyvin erilaisista ongelmista selvitään. Tietysti pelaamisen voi ottaa rennommin, heittää nopat romukoppaan ja tyytyä yksinkertaisesti kuvailemaan omaa toimintaansa; on sitten pelinjohtajan luovasta julmuudesta kiinni, kuinka hahmo (epä)onnistuu aikeissaan.
Uskontokasvatuksessa roolipelaus tarjoaa ainutlaatuisen tavan sukeltaa sisälle myös Raamatun maailmaan ja sen suuriin kertomuksiin.
Jeesuksen ajan maailma on aarrearkku, joka odottaa avaajaansa. Omaksumalla erilaisia ammatteja, taustoja ja tavoitteita omaavia henkilöhahmoja pelaajat voivat esimerkiksi tutustua aikaan, jossa Jeesus opetuslapsineen eli, ja myös Mestariin itseensä ja hänen opetuksiinsa.
Kuvitellaan vaikka tilanne, jossa pelaajien publikaanihahmot saavat roomalaiselta ylimykseltä tehtävänannon puristaa tarvittavat verodenaarit pienen juudealaiskylän asukkailta. Paikan päällä paljastuukin, että väki on rutiköyhää, koska ryövärit ovat murtautuneet kylän rahakätkölle. Lähtevätkö sankarit jäljittämään rosvoja, ajavatko lesket ja orvot kodeistaan vai heltyvätkö peräti maksamaan omastaan puuttuvat kolikot? Ja kuinka rosvojen kanssa menetellään? Lopussa he saattavat vielä törmätä erääseen nasaretilaiseen opettajaan, joka sitten heidän tekemistensä mukaan arvioi, kuinka Jumalan valtakunnan hengen mukaisesti he ovat eläneet.
Tämä oli vain yksinkertainen esimerkki, mutta havainnollistaa ehkä, mistä käytännön tasolla olisi kyse.
Rippikouluikäisille ropehtava opetustuokio sopii kuin oliivipuunoksa kyyhkysen nokkaan, mutta onnistuisi se nuorempienkin kanssa, kunhan kuvio pidetään riittävän yksinkertaisena ja leikinomaisena.
Ihminen on leikkivä luontokappale. Parhaimmillaan roolipelaus tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden sisäistää uusia asioita (lähes) omakohtaisesti kokemalla. Se vaatii mutta myös kasvattaa empatiakykyä ja ymmärrystä. Oppimiskokemuksena se on aina molemminpuolinen - ja mitä osallistavin! Näytelmä seuraa käsikirjoitusta, ropessa pelaajat ovat itse mukana luomassa käsikirjoitusta lennossa. (Joskus pelinjohtajan suureksi turhautumiseksi...)
Lupaan pyhästi, että aion kokeilla käyttää muodossa tai toisessa tätä
Meistä lauantai-iltansa kellareiden kätköissä viettävistä elämänmuodoista liikkuu paljon hassuja ennakko-oletuksia, joista vain 78% pitää paikkansa. Jo yllättävän ytimekkäällä ysärillä laman ankeudessa rämpivän kansakuntamme kulttuurin kirkkaat toivot, Kummeli-pojat, iskostivat roolipelaajan arkkityypin kadunmiehen korteksiin.
Onneksi YouTube muistaa kaiken edelleen, sieltä se video muistin virkistykseksi löytyy (clicka här).
O tempora, o mores. Viime kesänä antoi Tampereen seurakuntayhtymä käskyn, että koko seurakunnalle oli järjestettävä roolipelirippikoulu. Tämä rippikoulu oli lajiltaan ensimmäinen, ja se järjestettiin Kaapon ja Pulkkisen Jarin toimiessa käskynhaltijoina. Kokemukset olivat valtavan hienoja.
"Voiko riparin viettää larpaten? Vastaus: ei voi, mutta larppausta voidaan käyttää rippikoulun opetuksessa hyvinkin monella eri tavalla", kiteytti Kaapo.
Lyhyt oppitunti maallikolle. Roolipelaus on vuorovaikutteista tarinankerrontaa, sosiaalista toisenlaiseen asemaan eläytymistä, jossa näytelmätaide ja kirjallisuus yhdistyvät perinteisiin lautapelimekaniikkoihin. Kantavana ideana yksi peliporukasta toimii pelinjohtajana, joka luo tarinan ja sille puitteet, ja muut omaksuvat itselleen pelihahmon, alter egon, jonka nahoissa seikkailevat pelimaailmassa tekemisiään kuvaillen. Useimmat ropet pelaillaan pöydän ääressä kynän, paperin, noppien ja satunnaisen pizzan ääressä. Roolipelien alamuoto on larppaus eli liveroolipelaus, jolle Kummelien satiirikin naureskeli. Siinä vedetään kamppeet niskaan ja häröillään itse sen sijaan, että vain kuvailtaisiin suusanallisesti, mitä se oma sankari pööpöilee.
Tietokonepelipuolellakin on "roolipelejä", mutta ne ovat oma maailmansa, jota ei pidä sekoittaa "oikeisiin" ropeihin. Ei niistä sen enempää tässä yhteydessä.
No hyvä. Tämä jalo kulttuurimuoto on ollut aina kohtalaisen pienen (mutta valistuneen) porukan etuoikeus. Mutta roperipari osoitti, että kunhan vähänkin löytyy innostusta ja sopivassa määrin luovaa hulluutta, se sopii melkeinpä kenelle tahansa. Toki täytyy olla avoimella mielellä ja valmis laittamaan vähän itseään likoon.
Sovellettuna roolipelit ovat minusta mitä mainioin metodi, jota voisi enemmänkin hyötykäyttää opetuksessa ja kasvatuksessa. Myös seurakunnallisissa ympyröissä.
"Tavallisesta" tarinankerronnasta tai näytelmistä roolipelaus eroaa samalla tavalla kuin tietokonepeluu televisionkatsomisesta: sivustaseuraamisen sijasta osallistutaan itse!
Mitä tämä voisi käytännössä tarkoittaa?
Päivänselvää on, ettei homma toimi kaikissa tilanteissa ja kaikenlaisissa porukoissa. Aika ennakkoluulottomasti kokeiluihin voisi kyllä lähteä. Ikähaarukkakin on väljä: jo alakoulun puoliväliluokilla on hyvät mahdollisuudet onnistua, jos kokonaisuus pidetään riittävän yksinkertaisena.
Ai että leikitäänhän sitä kerhoissa, pyhäkoulussa ja ripareilla muutenkin? Totta kyllä. Ja leikkiähän roolipelauskin pohjimmiltaan on! Muusta leikkimisestä sen erottaa oikeastaan kaksi seikkaa, joita ilman sitä ei ehkä voi sanan perinteisessä mielessä pitää ropeiluna: kerronnallisuus ja säännöt.
Roolipelin kantavana teemana on narratiivi - kertomus, johon osallistuvat pelaajat astuvat sisälle. Pelaajat ovat mukana sitä luomassa omalla toiminnallaan, mutta vetovastuu on pelinjohtajalla, joka ikään kuin kontrolloi pelimaailman pelaajista riippumattomia tapahtumia. On tärkeää, etteivät pelaajat ole pelkkiä narussa talutettavia pässejä, vaan heillä on mahdollisuus aidosti vaikuttaa tarinan kulkuun. Muussa tapauksessa vuorovaikutus katoaa, ja roolipelaus muuttuu pelkäksi tavanomaista enemmän visualisoiduksi tarinankerronnaksi.
Säännöt antavat kokonaisuudelle struktuuria ja luovat satunnaisuutta. Larppauksessa niitä ei hirveästi tarvita, mutta jos istutaan pöydän ympärille, pelihahmojen toimia voidaan mallintaa kuvaamalla sankareiden ominaisuuksia ja kykyjä - kuten voimakkuutta, tarkkaavaisuutta, lääkintätaitoa tai vaikka kalannarrausta - numeroarvoin. Ketterä pelihahmo esmes todennäköisemmin onnistuu laskeutumaan köydellä alas muurinharjalta katkomatta niskojaan. Noppaa heittämällä (ja luovuutta käyttämällä) sitten ratkaistaan, miten hyvin erilaisista ongelmista selvitään. Tietysti pelaamisen voi ottaa rennommin, heittää nopat romukoppaan ja tyytyä yksinkertaisesti kuvailemaan omaa toimintaansa; on sitten pelinjohtajan luovasta julmuudesta kiinni, kuinka hahmo (epä)onnistuu aikeissaan.
Uskontokasvatuksessa roolipelaus tarjoaa ainutlaatuisen tavan sukeltaa sisälle myös Raamatun maailmaan ja sen suuriin kertomuksiin.
Jeesuksen ajan maailma on aarrearkku, joka odottaa avaajaansa. Omaksumalla erilaisia ammatteja, taustoja ja tavoitteita omaavia henkilöhahmoja pelaajat voivat esimerkiksi tutustua aikaan, jossa Jeesus opetuslapsineen eli, ja myös Mestariin itseensä ja hänen opetuksiinsa.
Kuvitellaan vaikka tilanne, jossa pelaajien publikaanihahmot saavat roomalaiselta ylimykseltä tehtävänannon puristaa tarvittavat verodenaarit pienen juudealaiskylän asukkailta. Paikan päällä paljastuukin, että väki on rutiköyhää, koska ryövärit ovat murtautuneet kylän rahakätkölle. Lähtevätkö sankarit jäljittämään rosvoja, ajavatko lesket ja orvot kodeistaan vai heltyvätkö peräti maksamaan omastaan puuttuvat kolikot? Ja kuinka rosvojen kanssa menetellään? Lopussa he saattavat vielä törmätä erääseen nasaretilaiseen opettajaan, joka sitten heidän tekemistensä mukaan arvioi, kuinka Jumalan valtakunnan hengen mukaisesti he ovat eläneet.
Tämä oli vain yksinkertainen esimerkki, mutta havainnollistaa ehkä, mistä käytännön tasolla olisi kyse.
Rippikouluikäisille ropehtava opetustuokio sopii kuin oliivipuunoksa kyyhkysen nokkaan, mutta onnistuisi se nuorempienkin kanssa, kunhan kuvio pidetään riittävän yksinkertaisena ja leikinomaisena.
Ihminen on leikkivä luontokappale. Parhaimmillaan roolipelaus tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden sisäistää uusia asioita (lähes) omakohtaisesti kokemalla. Se vaatii mutta myös kasvattaa empatiakykyä ja ymmärrystä. Oppimiskokemuksena se on aina molemminpuolinen - ja mitä osallistavin! Näytelmä seuraa käsikirjoitusta, ropessa pelaajat ovat itse mukana luomassa käsikirjoitusta lennossa. (Joskus pelinjohtajan suureksi turhautumiseksi...)
Lupaan pyhästi, että aion kokeilla käyttää muodossa tai toisessa tätä
hauskanpitoon uskontopedagogisiin tarkoituksiin. Suosittelen ennakkoluulottomuutta ripauksella seikkailumieltä ja luovaa hulluutta. Mahdollisuudet ovat rajattomat!
Alea iacta est - jos noppa on vain suopealla miel...
*pyör*
1