Elelipä kerran metsässä Nalle, joka itseään piti koko salon kiistattomana kuninkaana. Kovin oli Nalle tietoinen ylhäisestä asemastansa ja vaatikin, että muiden metsäneläinten oli hänelle asianmukaista arvostusta annettava.

Vaan eipä Nalle ollut moista kunnioitusta ansainnut, sillä sydämeltänsä oli kontio kovin itara ja itsekäs. Ahnaasti hän koko kesän haali pesänsä kätköihin makeaa hunajaa niitynlaidan surisevista mehiläispesistä, eikä sellaista suvainnut, että kukaan toinen olisi käpäliään hänen apajilleen työntänyt.

Kävipä sitten syksyn tullen, kun halla sai ja lehvät puissa kauniisti rusottivat, että eines alkoi korvessa vähetä, ja kova oli työ jäniksillä, peuroilla ja muulla salon väellä saada kylliksi apetta pöytäänsä. Silloin moni tuli pesueineen Nallen luo ja anellen pyysi, josko otso heltyisi ja soisi heille annoksen tai kaksi herkullista hunajaa.

Vaan tuolloinpa saivat kaikki Nallelta aina saman ankaran vastauksen: "Tämä hunaja on minun eikä muille kuulu! Olisitte ahkerammin uurastaneet, niin ei vatsojanne nyt kurnisi. Painukaa tiehenne, senkin laiskimukset!" Tyhjin tassuin joutuivat siis eläimet poikasineen palailemaan takaisin koloihinsa.

Vaan Nallea rupesi huolettamaan tuo hunajansa kohtalo. Ettei vain muu metsän väki talviyön pimeydessä saisi päähänsä koiruuksia ja läksisi rosvoretkelle hänen hunajavaraastoilleen. Mitä enemmän Nalle sitä mielessään pyöritteli, sen varmemmalta moinen tihutyö alkoi vaikuttaa. Niinpä hän kääntyi Aleksi Oravan puoleen ja pyysi tältä neuvoa, olihan kurre, kuten hyvin tunnettua on, talvivarastojen taituri.

"Pane hunaja jemmaan, äläkä kenellekään siitä mitään puhu", neuvoi Aleksi, joka, orava kun oli, toimi aivan samoin käpyjensä ja terhojensa kanssa.

Noinpa piti Nalle neuvoa perin viisaana, eikä aikaakaan, kun olivat mesikämmenen luolasta kadonneet teille tietämättömille kaikki hunajapurnukat, varmaan kätköpaikkaan. Ja kun saapuivat jälleen metsäneläimet perhekuntineen nöyrästi pyytämään, josko saisivat edes pienen annoksen hunajaa kylmiin talvi-iltoihinsa, levitteli Nalle silloin käpäliään ja suureen ääneen valitteli: "Voi voi, kun minä olen niin paljon tälle metsälle ja sen väelle jo antanut, ettei yhtä pisaraakaan ole jäänyt minulle itselleni! Luolani on typösen tyhjä, niin kuin näette!"

Metsäneläimiä hivenen kummastutti, sillä ei kukaan muistanut Nallen hunajajaosta mitään kuulleensa, mutta uskoivatpa omia silmiään ja apealla mielellä palasivat takaisin kotipesiinsä. Nalle se hykerteli tyytyväisenä ja hieroi tassujaan yhteen: pian se pääsisi yksin herkuttelemaan hunajallaan, ennen kuin kävisi talviunilleen.

Tulipa vieraisille Aleksi Orava taas päivänä muutamana. "Hyvinkö ovat kätkösi pysyneet tallessa, Nalle?" hän kyseli. Tuolloin kontio vastasi: "Hyvin, hyvin. Kiitos vaan neuvostasi, nököhampainen ystäväni."

"Joskopahan tuosta ikään kuin palkkioksi yksi purnukka minullekin liikenisi, pakkaspäivien ratoksi?" pyyteli Aleksi kauniisti, uskoen neuvoistaan näin hyvän hinnan perivän. Mutta Nallepa nauraa höräytti ja kielsi: "En suotta minä sinun kohdallasi poikkeusta tee! Kiitoksen saat minulta kauniin, mutta hunajaa et tippaakaan!"

Silloin tajusi oravainen tehneensä kovin tyhmästi, kun oli Nallea auttanut, mutta myöhäistä oli jo silloin surra.

Koittipa lopulta talvi, tulivat paukkuvat pakkaset ja paksu hanki kaikkialle salomaille. Eläimet värjöttelivät kotikoloissaan, eikä nietosten alta enää syötävää löytynyt. Niin joutuivat varastojensa tyhjennyttyä ensin hiiriperhe, sitten peuraperhe, sitten jänikset ja palokärjet ja viimeisenä Aleksi Oravakin lähtemään muille maille etsimään parempaa elämää. Metsä autioitui, ja vain Nalle yksin jäi jäljelle.

Ennen talviunille köllähtämistään oli Nalle ahminut kupunsa pullolleen hunajaa, mutta niin paljon hän oli sitä itselleen kahminut, että puolet purnukoista oli yhä piripintaan täynnä. Ne hän oli uudelleen kätkenyt ja käynyt sitten kylläisenä nukkumaan.

Vaan sattuipa eräänä päivänä talvisille hangille metsämies koiriensa kanssa. Tavallisesti olisivat pikkulinnut jo kaukaa metsästäjän havainneet ja siitä kiireesti muille visertäneet; jänis Vemmelsääri olisi pikavauhtia loikkinut viemään sanaa tovereilleen; ja palokärki olisi nakuttanut varoituksen koko korpimaalle. Mutta näinpä oli metsä käynyt kovin tyhjäksi Nallen ahneuden tähden, eikä nyt ollut jäljellä enää ketään, joka olisi häntä varoittanut.

Metsästyskoirien haukkuun pesäluolansa ulkopuolella Nalle sitten heräsi, ja solahtipa pelko kuin kylmä jääpala karhun vatsanpohjalle, kun tajusi, mikä vaara nyt lähestyi. Nalle hyppäsi ulos pesästään valkeaan lumipenkkaan ja porhalsi pakoon, minkä käpälistään pääsi, metsämies ja koirat kintereillään. Niin suuresti Nalle pelästyi, että taitaapa olla pakomatkalla vielä tänäkin päivänä.

Taittuipa tuo talvikin lopulta, ja kevään tullen alkoivat metsän muut asukit palailla taas takaisin kotikonnuilleen. Silloin Aleksi Orava, tuo tavantaitava kätkijä, sattui uutta pesää rakentaessaan löytämään myös Nallen viime syksynä piilottamat hunajaruukut vanhan kelopuun kolosta. "Toista kertaa en yhtä tyhmästi toimi", pörröhäntä päätti, ja nousipa eläinten keskuudessa suuri ilo ja riemu, kun Nallen ylenpalttiset aarteet heille jaettiin. Siinä vietettiin lempeissä kesäöissä monta hauskaa juhlaillallista, joissa makeaa hunajaa riitti kaikille, ja jäipä vielä ylikin.

Siitä lähtien ovat metsän asukkaat pitäneet kunniassa vanhat tapansa ja huolehtineet siitä, että jakoivat jokaiselle kylliksi syötävää. Eikä vastedes onnistunut metsämieskään salomaiden elikoita pyssyineen ja koirineen yllättämään, niin hyvin he toisistaan huolta pitivät ja yhteistä elämäänsä vartioivat.

Sen pituinen se.