Kaksi viikkoa sitten moni elämä muuttui ikiajoiksi, moni päättyi silmänräpäyksessä.

Pari tuntia on mitättömän lyhyt aika. Se on silti riittävän pitkä maailman kääntämiseen ylösalaisin lukemattomille ihmisille. Pikimustana perjantaina paukkuivat aseet Ranskassa, Tunisiassa ja Kuwaitissa. Kymmeniä hautajaisia. Määrättömästi kyyneleitä.

Etsimme vimmaisesti selitystä ympäröivän maailman pahuudelle. Mikä tahansa merkityksellisyyttä antava riittää. Tuhansien kilometrien päässä toisistaan tuhoa kylväneistä ihmisistä haettiin yhdistäviä tekijöitä, syitä, jotka toisivat kaaokseen jäsennettävyyttä, mielettömyyteen mielekkyyttä. Puhuttiin uskonnollisista motiiveista, fanatismista, fundamentalismista, uskonnollisesta terrorista.

Uskonto on helppo selitys. Se järjestää sekasortoisen, uhkaavan maailman yksinkertaisemmin hahmotettaviksi osa-alueiksi. Se tuntuu perustellulta ja kattavalta syyltä. Etenkin, jos uskonto on eri kuin oma. Valkeuden ja pimeyden raja on vaivatonta piirtää, varsinkin, kun seisoo itse valossa. Paljon hankalampaa on erottaa hahmoja kalpeasta harmaudesta, jonne teräväreunaiset varjot hukkuvat.

Uskonto on kansan oopiumia, joka innostaa ihmiset järjettömiin hirmutekoihin. Maailmassa olisivat asiat paljon paremmin, jos uskontoja ei olisi. Jihad ja ristiretki ja inkvisitio ja noitavaino. (Jne.)

Ehkä sittenkin keskittyminen oireeseen ei paranna sairautta. Tai voisiko "myrkky" toisin annosteltuna osoittautua lääkkeeksi?

Olisi naiivia ja epärehellistä väittää, etteivät uskonnot voi lietsoa väkivaltaa. Kun tämän käärmeen annetaan luikerrella sisälle temppeliin, se kietoo itsensä Pyhän ympärille ja hitaasti myrkyttää koko pyhäkön. Pyhä väkivalta on varjo, jollainen on jossakin hahmossa läsnä lähes jokaisessa järjestäytyneessä uskonnossa. Siitä puhuminen on kuitenkin vaikeaa, jos katse on käännettävä omaan hengelliseen kotiin.

Yhtä naiivia ja epärehellistä olisi myös väittää, että tuo käärme on siinnyt uskosta itsestään. Sen alkuperä on paljon kauempana, ja vaikka se on luonut nahkansa lukemattomia kertoja, se on pysynyt aina samana.

Epämiellyttävä totuus, jota emme halua ajatella, on pahuuden lähtemätön tahra meissä itsessämme. Me ihmisinä olemme väkivaltainen ja käsittämättömiin julmuuksiin taipuvainen, itsekäs ja nurkkakuntainen laji, epätavallinen ja poikkeuksellinen luomakunnan laajassa olioiden kirjossa.

Se ei edes varsinaisesti ole meidän syytämme. Minulla tai sinulla ei ole osaa eikä arpaa niissä vuosimiljoonissa, jotka jättivät jälkensä meidän perimäämme. Sama veri virtaa yhä suonissamme melko muuttumattomana, vaikka muutamassa liian lyhyessä sukupolvessa olemme siirtyneet Itä-Afrikan savanneilta puuhaamaan miehitettyä lentoa Marsiin ja notkumaan sosiaaliseen mediaan.

Kaikki kehitys, jota sivilisaatioksikin kutsutaan, on sittemmin pyrkinyt hallitsemaan ja kanavoimaan noita impulsseja, jotka vapaasti riehuessaan riittäisivät hajottamaan minkä tahansa yhteisön. Meidän esivanhempamme loivat uhrikultin, jonka päämääränä oli ohjata yhteisöjen sisäistä väkivaltaa "turvallisesti". Samalla käärmeen annettiin luikerrella orastavaan tietoisuuteen Pyhästä. Olemme huolellisesti institutionalisoineet väkivallan, sisäistäneet sen osaksi yhteiskuntaamme sotalaitoksen, kuninkuuden ja monien muiden järjestelmien muodossa. Siten se on samalla muuntunut hyväksytyksi ja harvoin kyseenalaistetuksi osaksi elämäämme.

Siitä on lyhyt matka tuhoamiseen Jumalan nimissä. Kun Pyhää käytetään meistä kumpuavan väkivallan oikeuttamiseen, meillä on suorastaan pelottavan luonnollinen tarve antautua sen vietäväksi. Äkkiä se, minkä sivilisaatio tavallisesti pyrkii tukahduttamaan, muuttuu hyväksyttäväksi, suorastaan kannustettavaksi.

Teologi kutsuisi tätä perisynniksi.

Ehkä teologi voisi sitten tarjota myös ratkaisuja tähän ikiaikaiseen ongelmaan.

Sekulaarissa maailmassa uskonto nähdään useimmiten ongelmien syynä. Ehkä se voisi kuitenkin näytellä myös ratkaisua tavalla, johon vain jokin Pyhän kaltainen kykenee.

Tuon käärmeen, Pyhän ja väkivallan epäpyhän liiton, pää on murskattava.

Tämän teologin mielestä sitä ei kukaan ole tehnyt paremmin kuin muuan Jeesus Nasaretilainen.

Jeesuksen laaja-alaisten opetusten ytimessä on täydellinen elämänmuutos, sydämen kääntymys, Jumalan valtakunnan tulo ihmisten keskelle. Väkevimmin tämä nousee esille hänen käyttämissään "teille on opetettu... mutta minä sanon teille" -rinnastuksissa. "Teille on opetettu" kuvastaa sitä luonnollista tapaa, jolla järkevätkin ihmiset herkästi ajautuvat toimimaan - silmä silmästä, hammas hampaasta.

Jeesus vaatii kuitenkin käärmeen pään katkaisua, "luonnotonta" vastausta. "Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin." (Matt. 5:39, Luuk. 6:29) Uuden pahan oikeuttaminen vanhalla pahalla oli tuonut maailman siihen pisteeseen, jossa hän seisoi opettamassa. "Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu" (Matt. 26:52) oli ollut aina pohjimmainen totuus.

Kristuksen risti paljastaa kaikessa järjettömyydessään ja puolustelemattomuudessaan myös kaiken tämän. Kun temppelikultin suuret ja mahtavat kokevat asemansa uhatuksi, heidän välitön reaktionsa on tappaa Jeesus. Syvällä muhii tumma pelko. Tämä mies pilkkaa Jumalaa - hänet täytyy siis tuhota, jotta Jumalan viha ei tuhoa meitä. Jumalastakin on jo tullut tuhoisa voima heidän ajatuksissaan. Parempi, että yksi kuolee kaikkien puolesta. Niin järjetön, pelolta löyhkäävä väkivalta kääntyy lopulta nurinniskoin: Jumalan oma Poika naulitaan ristiin, koska ihmiset yrittävät pelastaa itsensä Jumalan vihalta ja väkivallalta toisiaan kohtaan.

Kristuksen ristin juurella joudumme aina kohtaamaan myös oman pahuutemme, joka pitää meitä otteessaan. Se ei kuitenkaan ole tappion ja murskaavan häpeän vaan voiton ja toivon risti. Risti voi havahduttaa meidät Kristuksen todellisuuteen, seuraamaan Häntä, joka on jo voittanut maailman pahuuden.

"Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät." (Luuk. 23:34)

Luopumalla miekasta, kääntymällä pois käärmeestä ja seuraamalla Kristusta me ehkä voimme löytää rauhan, jota maailma ei tunne, mutta jonka Hän voi antaa. Mutta se edellyttää suurta kilvoittelua sellaisen maailman keskellä, joka haluaa vastata pahaan pahalla.

Jumalan Pojan se vei ristille. Helppoa se ei ole.

Silti se on ainoa mahdollisuus, jos toivomme löytävämme rauhan, joka kestää, emmekä vain uusia keinoja tuhota toisiamme. Se vaatii täydellistä käännöstä ja vanhan hylkäämistä. Sen, mitä meille on opetettu.

Kansoja kautta maailman yhdistää kaipaus Pyhään, vaikka he kokevat sen eri tavoin. Pyhä on viime kädessä kaipausta eheytymiseen ja hoivaan rikkoutuneessa maailmassa, hyvän kaipausta pahuuden keskellä. Jos onnistumme ajamaan käärmeen ulos uskonnon temppelistä, meillä on kirkas toivo parantaa tämä maailma ja katkaista veren ja kyynelten kehä.

Siihen saakka Jumala kärsii meidän kanssamme, meidän tekojemme tähden.