Nykyään, kun kirkko vilahtaa uutisissa, kuullaan lähes pelkästään pahaenteisiä ja masentavia ilmoituksia. Taas on eronnut seurakunnasta näin ja näin monta sielua, kirkko on taloudellisissa vaikeuksissa, papit eivät löydä töitä, joku sanoi jotain ja joku toinen niin mielensä pahoitti. Kaikkein synkkämielisimmät realistit vetävät yhtäläisyysmerkkejä naapuriin: Ruotsin kansankirkkoon kuuluu parissa vuodessa kuulemma enää vain joka toinen sveanmaalainen, ja samaan suuntaan kuljetaan myös lahden tällä puolella.

Mutta minä sanon teille: hyviä uutisia! Seurakunnilla ja kirkolla kokonaisuutena on omat ongelmansa, joita ei voi eikä pidä kiistää, mutta versovat ne kevätesikot tunkiossakin, ja pilvillä on jalometallireunuksensa. Eteläisessä seurakunnassa koottiin toimintakertomus menneeltä vuodelta, ja se paljasti mielenkiintoisia asioita nyt vuoden ikäisestä uudesta, suuresta seurakunnastamme. Kaiken yleisen synkistelyn ja jeremiadien keskellä halusin olla erilainen nuori ja iloita vilpittömästi siitä, missä onnistuttiin ja missä työ kantoi hedelmää.

Tampereen seurakuntayhtymässä on tehty tutkimuksia, tilastoja ja käppyröitä. Ne kertoivat, että Eteläisen alueella joka toiselle ihmiselle seurakunnalla on jotakin merkitystä. Siis joka toinen kadulla ohittamani ihminen on ainakin vähän kiinnostunut siitä, mitä seurakuntatalojen ja kirkkojen seinien sisäpuolella tapahtuu. Se on valtavan hieno uutinen tässä hektisen kiireisessä kulutusyhteiskunnassa. Odotin itse pienempiä numeroita!

Ehkä tällä on jotain tekemistä sen kanssa, että Eteläisen eri lähikirkkoalueilla on paljon lapsiperheitä, ja juuri seurakunnan varhaiskasvatus ja nuorisotyö ovat kaikkein tavoittavimpia työmuodoistamme. Neljä viidestä yläkouluikäisestä tytöstä ja pojasta valitsee edelleen rippikoulun, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi tyrkyllä. Taaperoiden ja toukkaikäisten avoimet päiväkerhot ja perhekerhot ovat hirmu suosittuja ja tupaten täynnä mukuloita kaitsijoineen. Kaiken lisäksi hyvin monet vanhemmat ovat edelleen sitä mieltä, että kristillisen tiedon ja taidon jakaminen omalle jälkikasvulle on merkityksellistä. Ne ovat hyviä eväitä, niissä on elämänmittainen parasta ennen -päiväys, joten ne säilyvät kaapin perukoilla pakattuina vartomassa myös silloin, jos tekee mieli typottaa eroakirkosta.fi -sivustolle.

Suomalainen on ehkä umpimielinen juntti, mutta auttaa se tykkää, kunhan siitä ei tarvitse tehdä isoa numeroa kummallekaan osapuolelle. Diakoniatyö nauttii syvää arvostusta, tunnetusti niidenkin keskuudessa, joille kirkko hengellisenä yhteisönä ei ole erityisen merkityksellinen. Ei liene uutinen, että avuntarve yhteiskunnassamme on yhä kasvanut, ja monen ihmisen elämäntilanne on hyvin vaikea. Hyvä uutinen tässä on kuitenkin se, että kaiken tämän valtavan työmäärän keskelläkin diakoniatyöntekijämme ovat tavoittaneet todella suuren joukon avuntarvitsijoita ja tuoneet lohtua, toivoa ja konkreettista helpotusta heidän elämäänsä. Tämä on sitä ihan todellista Jumalan valtakunnan esiinmurtautumista.

On tapana copypastettaa pikkuartikkeleja, että jumalanpalveluksissa käy entistä vähemmän väkeä joka vuosi. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että erilaiset ihmiset ovat löytäneet erilaiset messut; eri tavoin kohdennetut jumalanpalvelukset, kuten perhemessut ja nuorten itsensä toteuttamat iltamessut, ovat onnistuneet kokoamaan ilahduttavan suuren kirkkokansan. Tämä kannustaa jatkossakin kokeilemaan erilaisia tapoja elää ja juhlia yhteistä messua.

Ja bittiavaruudessakin seurakunta on entistä monipuolisemmin ja näkyvämmin esillä. (Jos kissa nyt saa itse häntäänsä nostaa.) Siellähän ihmisetkin nykyään ovat, yhä suuremmassa määrin, olipa se hyvä tai huono asia. Saako evankeliumin mahtumaan 140 merkkiin? Syytä olisi! ("Jeesus on Herra" on saarna, jonka kai jaksaa lukea vielä nykypäivän nettinatiivikin, jonka keskittymiskyky on energiajuomaa särpineen kolibrin luokkaa.)

Ja lopuksi: entistä useampi tahtoo olla ihan itte ja vapaaehtoisena mukana jossakin seurakunnan touhussa. Yhteisvastuukeräyksessäkin muistetaan tänä vuonna Suurella Sydämellä -verkostoa, joka pyrkii tekemään tästä osallistumisesta mahdollisimman vaivatonta. Niin pientä asiaa ei olekaan, etteikö siitä olisi iloa ja apua jollekulle toiselle. On todella muikeaa, että niin erilaiset ihmiset monenlaisine lahjoineen ja vahvuuksineen ovat löytäneet paikkansa seurakunnan arjessa ja juhlassa.

Tässä olivat päivän hyvät uutiset. Palatkaamme siis paastonajan katumukseen ja parannuksentekoon iloisella mielellä. Kyllä meillä on vielä ilonaiheita. Kurjilla luterilaisilla syntisäkeilläkin!