Tänä sunnuntaina tuhannet katolilaiset kokoontuivat juhlatunnelmiin Vatikaaniin, kun paavi Franciscus antoi pitkään ja hartaasti odotetun julistuksen. Äiti Teresa (1910 - 1997) kanonisoitiin eli julistettiin pyhimykseksi.

Pyhimyksiä katolilaiset tunnustavat tuhatmäärin, mutta pyhäksi pääseminen rinnalla Tampereen kaupungin byrokratia vaikuttaa notkealta ja mutkattomalta. Kirkolla on erityinen virkakoneisto, jonka tehtävänä on tarkoin tutkia ja analysoida, kuka pyhimyskandidaatti täyttää tarvittavat ehdot kanonisointiprosessia varten.

Ei riitä, että ihminen on elänyt hyveellistä ja hurskasta elämää. Jotta hänestä voitaisiin julistaa pyhimys, Vatikaani edellyttää, että hänen kuolemansa jälkeen on tapahtunut vähintään kaksi todistettua ihmetekoa, jossa hän on ollut myötävaikuttamassa. Kolkatan köyhien parissa elämäntyönsä tehneen äiti Teresan väitetään edesauttaneen kahden vaikeasti sairaan katolilaisen paranemista. Syövistä parantuneet ihmiset kertoivat rukoilleensa Teresaa tämän kuoleman jälkeen, ja antoivat kunnian parantumisestaan äidin väliintulolle.

Katolisessa perinteessä pyhimysten eli pyhien rukoileminen näyttelee tärkeää osaa. Se on osa jokapäiväistä uskonharjoitusta. Pyhiltä pyydetään esirukousta, ja heidän uskotaan - Jumalan niin salliessa - aktiivisesti auttavan heiltä apua pyytäviä uskovia. Neitsyt Maria on pyhimyksistä ylivoimaisesti suosituin, mutta vähäisemmilläkin pyhillä on uskolliset "kannattajajoukkonsa". Eri maissa ovat suosiossa eri pyhät. Meiltä löytyvät esimerkiksi pyhät Henrik, Hemming, Birgitta, Olavi ja Eerik.

Luterilaisessa nyky-Pohjolassa ajatus pyhimysten apuunhuutamisesta ja ihmisten pyhiksi julistamisesta tuntuu nykypäivänä ehkä hivenen vieraalta. Mistä pyhimyskultissa siis oikein on kyse?

Ajatus pyhistä miehistä ja naisista, jotka Jumalan armosta tekevät ihmeellisiä asioita, löytyy jo Uudesta testamentista. Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka Paavali, Pietari, Johannes ja muut Jeesuksen opetuslapset auttoivat ihmisiä rukoilemalla heidän paranemisensa puolesta. Kun apostolit - ja sittemmin marttyyrit - kuolivat, ajateltiin yleisesti, että he saavat aivan erityisen paikan Jumalan lähellä palkkiona horjumattomasta uskostaan ja hurskaudestaan. Koska he olivat jo "perillä" taivaan kodissa ja Kristuksen luona, oli luontevaa ajatella heidän jatkavan työtänsä uskovien auttamiseksi taivaallisina esirukoilijoina. Ansioidensa tähden heidän esirukoustensa voimaan uskottiin vielä enemmän kuin "tavallisten" ihmisten rukouksiin. Tottahan Jeesus kuuntelisi vanhoja ystäviään, jos nämä vilpittömästi häneltä jotakin pyytäisivät?

Varhaiset seurakunnat alkoivat toimia kreikkalais-roomalaisessa kulttuuriympäristössä vallitsevan tapakulttuurin mukaisesti. Valtiovallalla ei ollut tuolloin minkäänlaista ajatusta hyvinvointivaltiosta, eikä valtiojohtoista oikeuslaitosta ollut käytännössä olemassa. Ihmiset kääntyivätkin rikkaiden ja vaikutusvaltaisten miesten ja naisten puoleen suojelusta saadakseen. Nämä patronukset tarjosivat suojateilleen taloudellista ja oikeudellista turvaa vastineeksi uskollisuudesta. Piispoista ja muista varhaiskirkollisista johtajista muodostui niin ikään seurakuntiensa patronuksia. Kun he kuolivat, heidän patronaattisuhteensa ei ajateltu päättyvän; päinvastoin, taivaallisina suojelijoina he saattoivat pitää entistä paremmin huolta omistaan esirukoustensa ja väliintulojensa voimin.

Myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan kuluessa pyhimyksiä putkahteli kuin sieniä sateella. Osin tästä oli "kiittäminen" esikonstantiaanisen ajan kristittyjen vainoja. Pidettiin suorastaan elintärkeänä, että jokaisella kirkolla, kappelilla ja kaupungintapaisella oli oma suojeluspyhimyksensä. Se antoi sopivalla tavalla rispektiä ja auttoi toki houkuttelemaan myös pyhiinvaeltajia rahakukkaroineen vierailemaan pyhimysten haudoilla ja vastaavilla pyhillä paikoilla ihmeparantumisten ja muiden rukousvastausten toivossa. Usein pyhimysten suojelus haluttiin taata kuljettamalla kirkkoon palanen hänen maanpäällistä tomumajaansa - kallo, sormiluu tai muu vastaava.

Keskiajan kuluessa suhde omaan suojeluspyhimykseen oli vankka ja tavalliselle maallikolle monasti jopa tärkeämpi kuin Jumala-suhde. Herra Sebaot koettiin ankarana ja leppymättömänä taivaallisena tuomarina. Tuntui helpommalta lähestyä jotakuta pyhää ja ikään kuin tätä välimiehenä tai -naisena käyttäen lähettää terveisiä ja toivomuksia Kaikkivaltiaalle. Etenkin, jos kyse oli "meidän omasta pojasta", niin kuin vaikkapa Suomessa piispa Henrikistä.

Myös Martin Luther kunnioitti suuresti pyhimyksiä, varsinkin Jeesuksen äitiä. Luterilaisuus suhtautui kuitenkin varauksellisesti monenkirjaviin pyhimyskultteihin ja pyhimysten rukoiluun. Puhdasoppisimpien reformaattoreiden silmissä se haiskahti epäjumalanpalvelukselta. Vähintäänkin kyseenalaistettiin moisten rukousten tarpeellisuus: olihan kristitty saanut oikeuden tulla Jumalan lapseksi - hän saattoi siis turvallisin mielin huutaa avuksi Kristusta, eikä hänen tarvinnut käyttää pyhimysta viestiensä välittäjänä.

Katolisessa kirkossa korostetaan nykyään pyhimysten merkitystä kristittyjen verrattomina esikuvina. He ovat eräänlaisia tosielämän "supersankareita", jotka innostavat ja rohkaisevat esimerkillään arjen vaikeuksissa. Mutta edelleen katolilaiset myös uskovat, että Jumalan niin salliessa pyhimykset toimivat myös taivaallisina auttajina. Aivan kuin äiti Teresaan liitetyissä ihmekertomuksissa, heidän uskotaan voivan parantaa tai muilla tavoin vahvistaa heitä rukouksella lähestyviä uskovia.

Toisaalta pyhimysnimittely on usein ollut myös aika häikäilemätöntä politikointia. Varsinkin keskiajalla oli sangen helppo saada itselleen pyhimyksen kruunu, jos omasi riittävästi fyffeä Pyhän Isän voiteluun, tai tappoi kyllin korkean läjän vääräuskoisia paavin nimessä. Ruotsin pyhä Eerik (k. 1160) oli hänkin oikeastaan pelkkä suomalaisia ryöstellyt rantarosvo, jonka pojannulikka sittemmin tahtoi omaa valta-asemaansa pönkittääkseen omata ihka oikean ristiretkeläispyhimysisukin - ja saikin. (Oli varmasti isäukko ylpeä kullannupustaan!)

Luterilaisena loppukaneettina voisin todeta, että pyhimyslitanioiden selaaminen on aina mielenkiintoista, mutta viime kädessä ehkä sittenkin aika turhaa. Kasteessa jokaisesta meistä on tullut pyhä, Jumalan oma, Hänelle rakas sylilapsi. Tuo pyhyys on Jumalan lahja, ei inhimillisten ansioiden tai sankar'tekojen seurausta, eikä yhden pyhyys ole toista parempaa. Pyhimys tuoksahtaa lievästi hengelliseltä elitismiltä.

Tämmöisten titteleiden kautta on tietysti helppo nostaa näkyviin esimerkillisen elämäntyön tehneitä ihmisiä. Mutta herra paavin siunauksella tai ilman, samaa sakkia me kaikki olemme, kun perille pääsemme.