Tänään helluntaina vietetään sattumalta myös kansainvälistä aseistakieltäytyjien päivää. Nämä kaksi juhlaa eivät olisi voineet löytää toisilleen parempaa kumppania! Niin syvät juuret ovat kristittyjen yhteisellä rauhantyöllä - ne nousevat aina ensimmäisen seurakunnan kokemuksista saakka.

Aikanaan huutaessaan ihmisjoukoille autiomaasta Johannes Kastaja julisti, että hänen jälkeensä tuleva Messias kastaisi ihmisiä tulella ja Pyhällä Hengellä. Helluntaina Johanneksen ennustus ja Jeesuksen lupaukset kävivät toteen, kun koolle kerääntyneet Jeesuksen ystävät saivat yllensä Jumalan Hengen. Tästä innostuneina ja rohkaistuneina he ryntäsivät Jerusalemin kaduille kertomaan vastaantulijoille kaikesta, mitä olivat nähneet ja kokeneet opettajansa rinnalla. Helluntain ihmekertomuksessa jokainen, jolle he saarnasivat, kuuli ilosanoman omalla äidinkielellään. Niinpä moni antoi opetuslasten kastaa itsensä. Heistä tuli näin Jeesuksen ystäviä, Jumalan lapsia, seurakunnan jäseniä - kristitty seurakunta oli syntynyt. Pian se levisi Jerusalemista muualle Juudeaan ja lopulta kaikkialle maailmaan.

Kun helluntaina kristityt ympäri maailmaa kokoontuvat punaiseksi koristellun alttarin ääreen iloitsemaan, meitä kutsutaan muistamaan sitä, mille tehtävälle meidät lähetettiin, ja millä tavoin meidät sitä varten varustettiin.

Pyhän Hengen värinä käytetään kirkollisessa symboliikassa punaista. Punainen on rakkauden, ilon, tulen ja samalla myös rakkauden tähden vuodatetun veren väri. Salaperäisellä, ihmeellisellä tavalla tuo rakkauden tuli ympäröi ja täytti Jeesuksen ystävät ensimmäisenä helluntaina. Minä en osaa sitä mitenkään tyhjentävästi selittää. Arvelisin, että sillä hetkellä he saivat tuntea olevansa niin lähellä Jumalaa kuin ihminen voi olla tämänpuoleisessa elämässänsä. Tunteen täytyi olla sanoinkuvaamattoman hyvä. Ehkä jotakin samankaltaista kuin saamme kokea pienenä lapsena levätessämme äidin tai isän sylissä ja kaikessa rauhassa nukahtaessamme syvään ja siunattuun uneen.

Pyhänä Henkenä Jumala kosketti Jeesuksen ystävien sielua, ja samalla tavoin Hän on meitä lähellä kaksituhatta vuotta myöhemminkin. Kun Jeesus lupasi Pyhän Hengen tulevan, hän kutsui tätä Totuuden Hengeksi ja vakuutti, että tämä muistuttaisi hänen ystäviään kaikesta siitä, mitä hän oli heille opettanut. Samalla Nasaretilainen lupasi heille rauhan, oman rauhansa - sellaisen, jota maailma ei voinut tarjota. Pyhä Henki olisi siis myös Rauhan Henki.

Kun helluntai sitten koitti, ja apostolit kokivat ihmeellisen kokemuksensa, he eivät jääneet juhlimaan ja iloitsemaan keskenään turvapaikkaansa Jerusalemissa, vaan säntäsivät suurkaupungin kiireisille kaduille. Heidän elämänsä ei suuntautunut sisäänpäin, vaan ulospäin. He tahtoivat muuttaa maailmaa toisenlaiseksi. Piittaamatta ylipapin vihamielisistä kätyreistä ja roomalaisista miehittäjistä he ryhtyivät kertomaan ilosanomaa eteenpäin. Helluntain ihmeeseen kuului evankeliumin vienti eteenpäin kaikilla kielillä. Se oli tarkoitettu koko maailmalle, kaikille sen kansoille. Jumala tahtoi ja tahtoo liittää yhteen kaikki ihmiset riippumatta siitä, mikä heitä näennäisesti erottaa.

Apostoli Paavali kiteytti sen pari vuosikymmentä myöhemmin kuuluisaan lausahdukseensa: "Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi."

Evankeliumin luonteeseen ja seurakunnan ydinolemukseen kuuluu siis esteiden raivaaminen ja aitojen kaataminen, ihmisten tuominen yhteen. Kun Jumala kerran rakastaa koko luomakuntaansa niin palavasti, että on valmis antamaan oman Poikansa sen puolesta, ja antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille, eikö samaa erottelemattomuutta odoteta ihmisiltäkin? Kutsu Jumalan lapsiksi kuuluu kaikille.

Jeesus sanoi, että Jumalan lapsen nimen saavat rauhantekijät. Sen tähden hän antoi ystävilleen lahjaksi Pyhän Hengen välityksellä oman rauhansa. Tämä rauha uhmaa maailman pinttyneitä lainalaisuuksia, kansojen välistä vihaa ja raadollista reaalipolitiikkaa. Sen viesti on yksiselitteinen: "Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu." Jumalan lapset saivat Pyhän Hengen kautta osallisuuden Jumalan valtakunnasta maan päällä. Heidät kutsuttiin rakentamaan parempaa maailmaa, jossa vääryys, pahantekeminen ja väkivalta eivät enää pitäisi ihmisiä otteessaan. Tämän Jumalan valtakunnan laki olisi rakkauden laki: "Rakasta Jumalaa koko sydämestäsi ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi."

Jeesus oli saarnannut ehdotonta pasifismia. Hänen opetuksiaan seurasivat myös ne, jotka olivat hänet tunteneet ja hänen rinnallaan kulkeneet. Kristittyjen haluttomuus puolustaa itseään väkivalloin ja jopa valmius mieluummin kuolla itse herättivät hämmennystä ja huomiota antiikin maailmassa. Ihannoivathan esimerkiksi roomalaiset sotilaskuria, asekuntoisuutta ja sokeaa uskollisuutta valtiovallalle.

Jo Vanhan testamentin profetioissa rauha ymmärrettiin kuitenkin olennaisena osana Herran päivää ja Jumalan valtakunnan tuloa. Esimerkiksi Jesaja lohdutti kuulijoitaan kauniilla näyllä tulevasta maailmanajasta, jossa sota ja vääryys eivät enää riehu, vaan kansat elävät sovussa keskenään.

Ensimmäisenä jouluna lupaukset alkoivat täyttyä. Enkelit lauloivat paimenille: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisille!" Maanpäällisessä Jumalan valtakunnassa, joka heijastelee taivaallista, iankaikkista vastinettaan, tulee rauhan vallita. Se on samalla kunnian antamista Jumalalle. Aseisiin tarttuminen oikeastaan siis häpäisee Jumalan kunnian.

Niinpä kristityt kieltäytyivät melko kategorisesti osallistumasta ympäröivän yhteiskunnan väkivaltaisiin rakenteisiin, kun evankeliumi varhaisvuosisatojen kuluessa levisi Rooman valtakuntaan ja sen ulkopuolelle. 200-luvun taitteesta peräisin oleva Apostolinen traditio ottaa kysymykseen hyvin tiukan kannan: "Jos katekumeeni (kasteopetusta saava) tai uskovainen kansan joukosta halajaa ryhtyä sotilaaksi, luopukoon hän aikomuksistaan, tai tulkoon hän torjutuksi [seurakunnasta]."

Asiat kääntyivät päälaelleen, kun kirkon johtajat pääsivät hallitsevaan asemaan, ja kirkko-organisaatio alkoi kietoutua yhä läheisempään valtasuhteeseen keisarin ja hänen virkakoneistonsa kanssa. Äkkiä kristittyjä kehotettiinkin liittymään legiooniin puolustamaan pyhää valtakuntaa pakanoita vastaan; sepitettiin "oikeutetun sodan" teorioita; lopulta ristiretki-ideologian myötä vääräuskoisten tappaminen luettiin ansioksi iankaikkista autuutta tavoittelevalle.

Kirkkojen läheiset suhteet valtaapitäviin ovat myöhemminkin edesauttaneet likeisiä välejä myös sotalaitokseen. Onpa Suomessakin siunattu aseita ja julistettu saarnastuolissa ristiretkipaatosta vielä seitsemisenkymmentä vuotta sitten.


Armeijan sotakoneiston rattaaksi ryhtyminen voi tuntua käytännön pakon sanelemalta tai kylmän reaalipoliittiselta vaihtoehdolta - pakottaahan valtio siihen suomalaisia miehiä edelleen rangaistuksen uhalla - mutta silloin unohdetaan sekä Jeesuksen opetusten että helluntain sanoman ydin. Kristitty on kutsuttu rakentamaan Jumalan valtakuntaa maan päälle Rauhan Hengessä ja olemaan taipumatta osaksi maailmassa vallitsevaa pahuutta. Aseista luopuminen on yksi askel Jumalan valtakunnan tekemisessä todeksi. Tässä valtakunnassa ei sotavoimille ole sijaa.

Reaalipoliittisesti ajateltuna se saattaa tuntua täydeltä hulluudelta, mutta Jumalan viisaus on ihmisten hulluutta. Tämä on sitä rauhaa, jota maailma ei voi antaa, mutta jonka ystävyys Jeesuksen kanssa voi tehdä todelliseksi.

Ensimmäisenä helluntaina, kun Jeesuksen oppilaat, ystävät ja perheenjäsenet olivat koolla Jerusalemissa, kuinka monta heitä silloin oli yhdessä juhlimassa juutalaista helluntaita eli kevään ensimmäistä sadonkorjuuta? Ehkä satakunta, tai niillä main? Kun he sitten Pyhän Hengen työtovereina uskaltautuivat ryhtymään siihen, mikä monesta vaikutti täysin hullun hommalta, lopputuloksena oli evankeliumin leviäminen kaikkeen maailmaan.

Entä jos yhä useampi kieltäytyisi osallistumasta sodan mahdollistamiseen, tuon synnin, joka Martin Lutherin mukaan on ihmiskuntaa riivaamista vitsauksista pahin, ja luopuisi aseistaan rauhan nimissä? Eikö jo yhdenkin ihmisen hyvä teko tuo Jumalan valtakuntaa piirun verran lähemmäs?

Kun puu kantaa hyvää hedelmää, jäävätkö ne nälkäisiltä ihmisiltä huomaamatta? Vai voiko yksi puu ravita tusinankin verran ihmisiä? Kuinka monta uuden hyvän puun siementä yksikin hedelmä kantaa?

Mitä hyötyä on rauhan sanoja puhuvasta kielestä, jos käsi kuitenkin kantaa rynnäkkökivääriä?

"Hyvää sotaa" ei olekaan, eikä "huonoa rauhaa". Uuden elämän verson on kuitenkin noustava ihmisen sydämestä. Ilman sisäistä muutosta tekoihinkaan ei riitä vahvuutta eikä tahtoa. Mutta missä ihmisen voimat loppuvat kesken, siellä Pyhä Henki voi häntä auttaa ja lohduttaa. Vasta silloin, kun sodan mahdollistavat rakenteet revitään alas - vaikka yksipuolisestikin - helluntaina alkanut Rauhan Hengen vuodatus voi todella liittää yhteen ihmisiä ja kansakuntia ympäri koko maapallon.

Rauhan tielle astuminen on kuitenkin valinta, joka kunkin on tehtävä itse. Tätä ei kukaan muu voi ihmisen puolesta päättää.