Männäviikolla tuli lunta tupaan juuri sopivasti, jotta pääsi toteuttamaan arkkitehtonisia taipumuksiaan tamperelaisittain eli kaivamalla isoa tunnelia. Lumipenkkaan tällä kertaa, ei rantamaisemaan. Muistoja tulvi mieleen omasta lapsuudesta; kuinka lumiluolan seinät nielivät kaiken äänen, miltä hanki tuoksui ja kuinka oli kivaa, vaikka saappaat olivat läpimärät ja tumpuissa puoli litraa nuoskaa. Huomasin, että hyvin on nykypäivän lapset valmisteltu elämän karuihin tosiasioihin: harjaantuneen diplomaatin taitoja vaati, että sai vakuuteltua ipanat, ettei tunneli romahda ja tukehduta ja hautaa uumeniinsa heitä, jos vierellä seisoo rautalapion kanssa vahdissa itse.

Tämä tunneli oli kai sitten se kuuluisa uraputki, jota pääsin pidentämään. Nähtäväksi jää, vieläkö tällaista mahdollisuutta tarjotaan meille tulevaisuudessa, sanotaan vaikka kahden-kolmen vuosikymmenen päässä, jolloin minulla on enemmän partaa, mutta vähemmän huumorintajua. En nyt siis tarkoita sitä uraputkeani, vaan näitä nietoksia.

Viikonvaihteessa paavi Franciscus reissasi Filippiineillä, joka itäaasialaisuudestaan huolimatta on vahvasti katolinen maa. Spektaakkelimaisessa ulkoilmamessussa kansalle saarnatessaan paavi muistutti, ettei maapallo on Jumalan luomus, eikä meillä näin ollen ole oikeutta turmella maata, merta eikä ilmaa.

Hälytyskellojen pitäisi soida jo siinä vaiheessa, kun monesti vähän vanhakantaisena pidetty katolinen kirkkokin herättelee niitä poliitikkoja ja bisnesihmisiä, joiden mielestä paras toimintastrategia on panna laput silmille, tumput korville ja hymähdellä, että ilmastonmuutos on pelkkä liberaalin median kynäilemä myytti, jolla pelotellaan tyhmää rahvasta. Ja haitataan heidän liiketoimiaan, kun katumaasturin hankkiminen kaupunkiajoon ei olekaan enää muodikasta.

Tosiasioiden kiistäminen ja todellisuuden korvaaminen omalla, mieluisammalla versiolla on tietysti hirmu houkuttelevaa, ja harjoitan sitä itsekin, etenkin, kun tulee kyse peilikuvastani. Pelkällä kauhukuvien maalaamisellakaan ei pitkälle pötkitä, mutta vakavat ongelmat ovat sikäli kuin torakoita, että ne harvoin katoavat itsestään vain sillä, että niitä yritetään olla huomaamatta.

Peruspessimismistäni huolimatta yritän pysyä toiveikkaana, mutta silti pelottaa vähän, kun yritän visioida, millaisena Suomen luonto näyttäytyy parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Pääsevätkö sinun lapsesi tai lapsenlapsesi enää kaivautumaan myyrien tavoin lumiluoliin, vai ovatko valkeat talvet lähinnä kansantaruja, joita sen päivän mukulat todeksielävät lähinnä virtuaalitodellisuudessa? Että mamma, mitä toi korvikesokerinnäkönen möhnä on?

Nykyään pitäisi olla hirveän positiivinen ja proaktiivinen ja innostunut uusista jännittävistä innovaatioista. Tuomiopäivänprofeettoja ei kukaan halua kuulla. (Ei siis mitään uutta auringon alla.) Silti juuri kristillisen kirkon pitäisi olla, kaksituhatvuotista historiaansa ja Jeesuksen esimerkkiä kunnioittaen, se vastarannankiiski, joka uskaltaa vielä nostaa kissan pöydälle, olla piikkinä lihassa, ärsyttää ja harmistuttaa karuilla tosiasioilla, joita ei muuten ehkä tahdottaisi noteerata. Nykyinen paavimme tietää hyvin, miten paljon mediahuomiota kaikki hänen sanomisensa saavat, ja osaa myös käyttää sitä taitavasti hyväkseen.

Sitäkin vasten oli aika surkuhupaisaa lueskella, kuinka syksyn seurakuntavaalien aikaan täällä Tampereellakin nääs yksi kuppikunta julisti, miten he pyrkivät riipimään pois kirkollisesta elämästämme kaiken "viherhumpan". Mutta ehkä luomakunnan ja sen asukkaiden puolustaminen on jo sitten vähän passé?

Tämä "viherhumppa" kun koskee jokaista taapertajaa tällä pallolla. Etenkin niiltä miljardeilta, joilta loppuvat ensimmäisenä ruoka ja puhdas vesi, mutta aika äkkiä kaikkia muitakin. Kun vaihtoehtoina on lähtö tai nälkäkuolema, valinta on melko selvä. Sitten ei paljon vaikuta, vaikka seurakunnilta riisuttaisiin pois myös "mukutus" eli monikulttuurinen työ.

Haluaisin hirveän mielelläni päättää tämänpäiväisen lainsaarnan huutoon


mutta lisäisin siihen kuitenkin vielä tämän kannustavan ajatuksen: Raamatun ensi lehtien kaunis kertomus viestittää meille, että Jumala on tarkoittanut meidät elämään sopusoinnussa luomakuntansa kanssa. Tämän maailman raadollisuuden, kovasydämisten vaatimusten ja raa'an kilpailullisuuden keskellä voimme saada tämän tavoitteen saavuttamiseen voimaa, rohkaisua ja lohdutusta Nasaretin mieheltä, joka on jo voittanut koko maailman pahuuden. Hän antaa meille oivan neuvon - "Kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille" - joka toivottavasti auttaa meitä tekemään oikeita ja viisaita päätöksiä myös silloin, kun ne vaikuttavat vielä syntymättömiin sukupolviin.

Haluaisin, toivoisin, unelmoisin, että kakarat saisivat vielä viidenkymmenen vuoden kuluttuakin pelätä täällä raukoilla rajoilla lumiluolan romahdusvaaraa.