Sanoilla on voimaa. Vanha sananlaskukin sen jo tietää: "Kynä on miekkaa mahtavampi!" Itämaisen viisauden mukaan sanat voivat sekä tuhota että parantaa. Jumalakin luo Sanallaan!

Sanoilla on voima muuttaa maailmaa - sitä, miten me sanoja käyttävät maailman näemme ja koemme.

Sana on vähän niin kuin tikari. Löperösti käpisteltynä se voi viiltää sormeen tai tehdä pahemmankin vamman. Sanalla voi leikkiäkin, niin kuin sirkustaituri veitsisetillään, mutta sitä ennen kannattaa varmistaa, että osaa, ettei tarvitse siirtyä heti paikkaamaan haavoja.

Kirkkohallituskin on tästä hyvin tietoinen. Aiemmin syksyllä annettiin ohjeistusta, jossa kannustettiin lähestyvän reformaation juhlavuoden alla puhumaan mieluummin reformaatiosta kuin uskonpuhdistuksesta.

Kirkkovuoden kierrossa on mukana juhlapyhä, joka seurakuntaelämän ulkopuolella jää yleensä täysin katveeseen: se on nimeltään uskonpuhdistuksen muistopäivä. Tänä jokasyksyisenä pyhänä muistellaan wittenbergiläisen tohtori Martin Lutherin elämäntyötä ja hänen ajamiaan opillisia uudistuksia katoliseen kirkkoon. Vuonna 2017 tulee kuluneeksi tasan viisisataa vuotta päivästä, jolloin Luther naulasi kuuluisat 95 teesiään paavin harjoittamaa anekauppaa vastaan Wittenbergin linnankirkon oveen. Tästä jo legendaarisen sävyn saaneesta tapahtumasta lähtivät vyörymään eteenpäin tapahtumat, jotka ravisuttivat koko euroopanlaajuisen kirkon perustuksia ja johtivat vääjäämättä katkeraan ja veriseenkin kristikunnan jakautumiseen.

Vaikka Luther muistetaankin ehkä parhaiten kamppailustaan paavinvaltaa ja anekaupan vääristymiä vastaan, hänen julistuksensa ytimessä on väite ihmisen pelastumisesta yksin armosta, Kristuksen tähden. Ihminen ei siis toisin sanoen saa syntejään anteeksi siksi, että hän - kärjistäen - maksaa paaville pussillisen kilisevää kultaa, vaan koska Jumala ottaa katuvan syntisen yhteyteensä armonsa tähden. Syntisen ihmisen hyväksi luetaan onneksi Jeesuksen uskollisuus Isälleen, ei hänen omia ponnistelujaan ja väistämättömiä epäonnistumisiaan. Kristuksen tähden Jumala julistaa ihmisen vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi, kaikkine pahoine tekoineenkin.

Lutherin työtä on kutsuttu reformaatioksi eli (uskon) uudistamiseksi sekä uskonpuhdistukseksi. Näillä nimityksillä on hienonhieno mutta samalla merkittävä ero, vaikka niitä yleensä käytetäänkin keskenään ongelmitta vaihdettavina synonyymeina. Uskonpuhdistus lienee yleisempi, sillä se on sanana helpompi ja suomalaisempi - sekä vakiintunut, niin kuin kirkkovuoden pyhänkin nimestä näkee: mehän vietämme nimenomaan uskonpuhdistuksen emmekä reformaation muistopäivää.

Protestanttisten historiankirjoittajien käsittelyssä renessanssiajan eli Lutherin aikainen paavius on perinteisesti näyttäytynyt kertakaikkisena turmeluksen ja kaikkien mahdollisten paheiden riettaina orgioina. Rohkea tohtori Luther oli tällöin se erämaasta huutava ääni, joka ryhtyi taistelemaan suorastaan perkeleellisiä valtoja vastaan ja puhdistamaan evankeliumia, ennen kuin sen valo kokonaan katoaisi paavillisen hapatuksen alle.

Menemättä pintaa syvemmälle 1500-luvun taitteen paaviuden ja Kirkkovaltion ongelmiin voitaneen todeta, että katolisen kirkon tilanne oli monin tavoin kietoutunut yhteen maallisen politiikan kanssa ja mennyt sangen sekavaan solmuun. Paavinvallan läpimätää turmelusta on silti myös paisuteltu varsin rempseästi Lutheria seuranneina vuosisatoina.

Luterilaisena lienee paikallaan nostaa hattua, kumartaa ja pokata tohtori Lutherille sen ansiokkaan työn vuoksi, jonka hän henkensä uhallakin teki kirkastaakseen uudelleen evankeliumin viestin, joka oli alkanut etenkin tavalliselta kansalta hämärtyä pyhimys-, reliikki-, ane- ja muiden "turhien" oppirakenteiden alle. Puhdistus on kuitenkin väkevä sana, jolla on terävät reunat ja jolla on petollisen helppoa viiltää liian syviä haavoja. Puhdistuksen vastaparina on kuitenkin aina saastaisuus ja likaisuus, jota puhdistetaan. Tämä vastakkainasettelu luterilaisuuden ja katolisuuden välillä on ollut kipeä haava jo viiden vuosisadan ajan.

Kaikesta hyvästä huolimatta reformaatio johti myös kirkon peruuttamattomalta vaikuttavaan jakautumiseen. Protestantit läksivät seuraamaan Lutheria (ja Calvinia ja muita), katolilaiset paaviaan. Ja niin syvä oli keskinäinen epäluottamus ja viha, että kun katoliset teologit kirkolliskokoustivat jokunen vuosikymmen myöhemmin Trentossa  (1545 - 1563), jossa päätettiin joistakin kirkollisista uudistuksista ja muun muassa inhotusta anekaupasta luovuttiin lopullisesti, se ei riittänyt eheyttämään opillisia kiistoja. Jeesuksen ystävät olivat ajautuneet liian kauas toisistaan. Yksille paavi oli itse Antikristus, toisille Luther inha arkkihereetikko, joka oli tuhonnut pyhien yhteyden.

Luther ei halunnut luoda mitään uutta kirkkoa. Hän tuskin edes aavisti, mihin hänen teesinsä lopulta johtaisivat. Tohtori halusi ainoastaan uudistaa joitakin rakastamansa kirkon epäkohtia, jotka hän sydämessään ja uskossaan tunsi erheellisiksi.

Martin Luther oli remonttijätkä.

Hän alkoi remontoida rapistumaan päässyttä kotikirkkoaan, jonka suojissa oli varttunut koko ikänsä. Remonttihan ei ole uuden talon hankkimista vaan vanhan kunnostamista entistä ehommaksi. Lutherin silmissä kajasti kirkon uudistuminen ja evankeliumin kirkastaminen, ei vastakkainasettelu ja hajaannus - vaikkei hän toki konfliktistakaan perääntynyt, kun sen aika tuli, vaan piti sitkeästi pintansa.

Viimeiset viisi vuosikymmentä ovat tuoneet luterilaisia ja katolilaisia pitkän, kaunaisen vihanpidon jälkeen taas lähemmäs toisiaan. Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta (1962 - 1965) alkanut katolisen kirkon uudistuminen on lisännyt pyrkimyksiä ekumeniaan. On yritetty keskittyä enemmän siihen, mikä yhdistää - ei niihin seikkoihin, jotka erottavat. Näinä aikoina kristityt kaikkialla maailmassa kaipaisivat totisesti yhteyttä ja keskinäistä rakkautta!

Reformaatio eli uudistaminen, renovaatio eli kunnostaminen ja renessanssi eli uudelleensyntymä omaavat hienon alkusoinnun ja sopivat hyvin noihin 1500-luvun alun kiihkeisiin vuosikymmeniin. Reformaatio on sanana tasapuolisempi ja vähemmän arvottava kuin uskonpuhdistus. Se kuvaa myös ehkä paremmin sitä vastuuta ja välttämättömyyttä, joka kirkolla - kaikilla kirkoilla - oli jo silloin ja on edelleen nykyisin: uudistuminen joka päivä. Elävä Sana kasvaa ja luo uutta, se ei ole kuollutta kiveä. Joka aamu on armo uus'.

Vaikka kirkko Lutherin päivinä jakautuikin, se ei ollut reformaattorin tarkoituksena; hän pikemminkin liittyi osaksi sitä lukemattomien kirkon uudistajien pitkää ketjua, jonka juuret ulottuvat aivan apostolisiin aikoihin asti. Tähän itsetyytyväisyydestä, taantuneisuudesta ja pääasioiden unohtamisesta herättelevien miesten ja naisten nauhaan punotaan vielä tänäkin päivänä yhä uusia helmiä.

Se on kirkolle vain hyväksi. Lutherin reformaatiotyö potkustarttasi uuden etsikkoajan myös katolisessa kirkossa. Katolilaiset ja luterilaiset ynnä muut protestanttiset tunnustuskunnat omaavat Wittenbergin tohtorista ehkä erilaisen näkemyksen, mutta harva kiistänee hänen esittämiensä perusväitteiden arvokkuutta, kävipä sitten sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa kummalla puolella katua hyvänsä.

Sanoilla on voima muuttaa maailmaa - sitä, miten me sanoja käyttävät maailman näemme ja koemme. Kenties sanojen puntarointi tuntuu turhanpäiväiseltä näpertelyltä, mutta pienin askelin pitkäkin taival vähitellen lyhenee.

Kaikki, mikä luo lisää yhteyttä kristittyjen välille ympäri laajan maailman, on lopultakin meille vain hyväksi ja siunaukseksi. Kaikista erimielisyyksistämme huolimatta.