Minua älykkäämpi kännykkä heläyttää ilmoille pehmeän mutta vaativaisen sävelmän täsmälleen kello 6:25. Ja kun lojun vuoteessani aavistuksen liian pitkään, se ilmoittaa ystävällisellä äänellä: "Huomenta, Masa! Ethän unohda, että sinulla on tänään fyysinen tapaaminen esimiehen kanssa Seurakuntien talolla kello yhdeksän nolla nolla. Ulkona on kymmenen pilkku kaksi celsiusastetta lämmintä ja puolipilvistä koko loppupäivän. Muista lääkkeesi."

Kömmittyäni ylös sängystä ja aamuvenyteltyäni ylleni minua älykkäämmän lämpökerraston, joka varmistaa, etteivät vanhat luuni varmasti saa vilua tuossa hyisessä tammikuisessa keskitalvessa, könyän keittiöön ja naksautan teenkeittimen porisemaan. Minulle tuottaa pientä, melankolista voitonriemua käytellä puhtaan analogista vempainta, joka on yhä tyhmempi kuin minä eikä ymmärrä äänikomentoja. Kännykkäni huomauttaa huolestuneena vielä uudestaan lääkkeistä, ja minä muistutan sitä äreästi, ettei minulla ole tietääkseni vielä diagnosoitu Alzheimeria. Kännykkä on hetken vaiti ja toteaa sitten, että sen tietopankin mukaan minulle on annettu ennaltaehkäisevä retrovirushoito Alzheimeria vastaan jo vuonna 2032. Käsken sen olla hiljaa ja pitää huolta omista tietopankeistaan. Kerrankin se tottelee.

Hörpin kuumaa teetä, johon olen rapistellut kapselista soluvaurioita korjaavat lääkenanobotit, ja selailen älyarkiltani aamun uutisotsakkeita. Tunnen hetkellistä kaihomielistä nostalgiaa muistellessani aikoja, jolloin paperiset sanomalehdet olivat vielä todellisuutta. Nostalgialla on paha tapa saada minut tuntemaan itseni vanhaksi, vaikka olen vasta 80 vuotta nuori. Uutiset ovat kyllä sikäli mainioita, että missään ei ole räjähtänyt mikään. Vuodenvaihde on sujunut varsin rauhallisesti kotona ja ulkomailla. Tervetuloa, armon vuosi 2066.

Talitiaiset visertävät lämpimässä talviauringossa, kun saan itseni vihdoin pihalle. Käppäilen ratikkapysäkille ja katselen mennessäni koululaisia, jotka kulkevat vieri vieressä virtuaalilasit silmillä ja höpöttää kälättävät toisilleen jostakin hirmu hienosta elämyksestä, jonka vain he voivat nähdä. Jakavat sentään kokemuksia, virtuaalisiakin, eivätkä pelkästään tapita keskittyneinä kukin omien kännyköittensä näyttöjä niin kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Kyllä kehitys kehittyy.

Virnuilen keskenäni muistellessani, miten seurakunnan mukulat tuijottivat epäuskoisina vanhanmallista älypuhelinta, jota esittelin heille: että tällainen peli oli käytössä ennen lisättyä todellisuutta ja virtuaalipiilolinssejä. Ensimmäinen luuli sitä jonkinlaiseksi paperipainoksi. Vaan eivätpä ne usko muitakaan juttujani viidenkymmenen vuoden takaa. Niin kuin vaikka sitä, että aikanaan tällainen kahdeksankymppinen ukko olisi ollut jo vuosikaudet eläkkeellä. Kehtaavat vielä nauraa moiselle ajatukselle. Että eläkkeelle, nyt jo!

Vaan muuttuuhan maailma. Toisinaan tunnen itseni yhä jonkinlaiseksi muukalaiseksi, mutta minä nyt olen aina ollut hidas sopeutumaan muutoksiin. Leskenlehdet puskevat terhakkaasti esiin sulasta maasta, kun nousen ratikkaan ja vilautan maksulaitteelle kämmenselkäni ihonalaista henkilösirua. Vielä viisi vuotta, ja sitten saan näyttää tuollekin vehjeelle eläkeläisalennusta ja hakea kotitalousrobottietua. Ratikka toivottaa minut pirteästi tervetulleeksi ja toivottaa hyvää matkaa. Ikävöin kyllä toisinaan niitä hapannaamaisia ihmiskuljettajia, jotka iskivät silkkaa kettumaisuuttaan kaasun pohjaan, kun näkivät peräpeilistä minun juoksevan viuhtoen ja huitoen pysäkkiä kohden. Onneksi seurakunnan työssä kohtaa vielä ihan oikeita ihmisiä. Jopa virtuaalinetin ulkopuolella!

Kun ratikka humisee kohti keskustaa, huomaan itse huristelevani nostalgiaväylää pitkin. Sitä se vuodenvaihde nykyään teettää. Jostakin syystä palaan ajatuksissani puoli vuosisataa taaksepäin. Kai se on sitten passeli tasaluku.

Mukulat kuuntelevat aina vähän vinosti katsoen, kun tarinoin, että silloin, kun minä olin nuori, meillä oli jouluna ja vuodenvaihteen aikaan vielä sellaista eksotiikkaa kuin lunta maassa. Kinoksia, joissa joutui kahlaten paarustamaan eteenpäin, kun tuisku samensi näkyvyyden, ja pakkanen putosi kolmeenkymmeneen asteeseen ja sai bussit jäätymään varikoilleen. No ovathan ne lunta nähneet, virtuaalitodellisuudessa, ja käyneet laskettelemassa talvilomalla Huippuvuorilla. Silti mielikuva hangista Euroopan federaation Suomen osavaltiossa kuulostaa fantasialta, tai tieteiskirjallisuudesta. (Sekin oli tietysti ennen parempaa, vaikkakin innolla odottamamme Tulen ja jään laulun seitsemäs osa, joka ilmestyy sitten joskus, saattaa vielä pelastaa tilanteen.)

Onneksi silloin kauan sitten vuonna 2016 ihmiset oikeasti havahtuivat siihen, että jotakin on tehtävä, jotta maailma pelastuisi. Ennen vuodenvaihdetta oli Pariisissa lyöty kättä päälle, mutta oli koko maailman onni, että sanoista siirryttiin vihdoin myös tekoihin, eikä kaikki jäänyt korulauseiksi ja kauniiksi ajatuksiksi. Hyytäviä talvia emme onnistuneet enää pelastamaan, mutta appelsiinipuita ei sentään viljellä Rovaniemen tasalla. Vaatihan se paljon päättäjiltä ja valtioilta, mutta ei siitä mitään olisi tullut, elleivät tavalliset kansalaiset olisi ottaneet asioita sydämellensä. Onneksi me suomalaiset aloimme tässä(kin) asiassa tiennäyttäjiksi ja edelläkävijöiksi. Nyt jätteiden lajittelemattomuus kuulostaa tämän päivän mukuloista vähän samalta kuin jalkapuut ja kuppaus: aataminaikaiselta, toimimattomalta ja käsittämättömältä.

Mutta hyvä olikin, että näin tapahtui. Saatiinhan puhtaan teknologian ja biotekniikan innovaatioilla lopulta talouskin nousuun, mutta silloin vuonna 2016 näytti vielä aika kurjalta. Näin vuosikymmenten perästä kaikki nyökyttelevät toki jälkiviisaina, miten lahopäistä politiikkaa oli vähentää kovalla kädellä juuri koulutuksesta ja sivistyksestä. Tottahan seuraava sukupolvi oli viisaampi, ja monia virheitä korjattiin. Silti monen lapsen ja nuoren tulevaisuus oli ehtinyt siinä välissä mennä kuralle. Jos riittävän moni olisi herännyt kaukonäköisemmäksi silloin aikanaan, olisi säästytty monelta synkältä vuodelta.

Emmehän me sitä silloin viisi vuosikymmentä sitten vielä arvanneet, miten paljon siirtolaisuus myöhemmin hyödyttäisi piskuisen maan taloutta. Silloin vain ynnäiltiin ja räknättiin viivojen alle punakynällä piirrettyjä kuluja kotouttamisesta ja integroimisesta. Muistan minäkin, kuinka oudolta tuntui omassa lapsuudessani ajatella, että Suomessa oli aikanaan taisteltu sisällissodassa, siis oikeasti, veli veljeä vastaan. Yhtä kummalliselta tuntuu tämän päivän lapsista ajatella, että niinkin vähän kuin puoli vuosisataa sitten kotimaassa riehuivat polttopullojen kanssa rasistiset terroristit. Onneksi se paljon kehuttu suomalainen järki ja tolkku lopulta voittivat, vaikka muutaman vuoden ajan olikin pelko sydänsyrjässä, kun näitä räyhäpäitä äänestettiin eduskuntaankin. Viha väistyi, mutta kaikesta oli kiittäminen sitä määrätietoisuutta, jolla suomalaisten enemmistö tuolloin asettui vihaa ja väkivaltaa vastaan.

Vieläkin hymyilen, kun muistelen, miten suuri rooli kirkolla oli tuossa kaikessa. Kun ratikkamme alkaa lähestyä keskustaa ja sen taivaita hipovia tornitaloja, onnistun bongaamaan niiden varjossa pikku puistotontillaan edelleen ylpeänä seisovan Viinikan kirkon tapulin, joka pari vuotta sitten on restauroitu entiseen, perinteikkään 30-lukulaiseen loistoonsa (siis 1930-lukulaiseen, te tämän vuosituhannen kasvatit). Vanhan sanonnan mukaan Jumala avaa aina ikkunan, kun ovi suljetaan. Mitä epävarmemmaksi tulevaisuus kävi ja mitä kurjemmaksi ihmisten arki, sen kantavammaksi ja kokoavammaksi voimaksi kristillinen sanoma ikiaikaisesta armosta ja rakkaudesta lopulta muodostui. Se keräsi yhteen erilaisia ihmisiä, köyhiä ja hyväosaisia, eri tavoin ajatteleviakin, vastavoimaksi raaistuvaa ja kovenevaa maailmaa ja lyhytnäköistä "tulos tai ulos" -ajattelua vastaan.

Jumalan kuolemaa ja uskonnon loppua oli ennustettu vuosikymmenten ajan, mutta tänä jälkipirstoutuneisuuden aikana kirkko porskuttaa edelleen. Pelastavan armon viesti koskettaa ja lohduttaa edelleen mekitystä ja eheyttä elämäänsä etsivää suomalaista. Kuinka hassunkuriselta tuntuukaan ajatella, että vielä viisikymmentä vuotta sitten kirkossa riideltiin naisista ja seksuaalivähemmistöistä ja organisaatiouudistuksista, kun nykyään väitellään digitaaliseen muotoon kopioidun mielen ja ihmiskloonauksen kaltaisista kiperistä eettisistä ja teologisista kysymyksistä. Mutta nuokin debatit oli hyvä ja tärkeä käydä silloin aikanaan. Avoin keskustelu ja vastakkaisten näkökulmien punnitseminen näkyi lopulta kirkon vahvistumisena ja kasvuna, kypsymisenä. Skismaattisimmat äärilaidat lopulta lähtivät omille teilleen, mutta evankeliumin ytimessä pysynyt kirkko ei siitä savuaviksi raunioiksi sortunut. Ja nyt se on yhä osa suomalaisten enemmistön arkea. Kaikeksi onneksi kirkko pysyi heikomman puolella Jumalan valtakuntaa rakentamassa - ja näin voitti oman "eloonjäämiskamppailunsa".

Matka on melkein päätöksessään, ratikka suhahtaa keskustorin alaiselle asemalleen. Kömmin ulos ratikasta, nousen ylös kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja hymähdän keskustorilla notkuville vähäosaisille veljille: jotkut asiat pysyvät aina ennallaan. Samoin tamperelainen perinne eli kaiken uuden vastustaminen ja kaiken vanhan puolustaminen. Nyt, kun Tornihotelli halutaan purkaa uuden toimistotornitalon tieltä, sen puolesta on herätelty kokonaista kansanliikettä virtuaalinetissä. Siinäpä yksi asia, jota kukaan ei olisi osannut ennustaa viisikymmentä vuotta aikaisemmin!

Ovat meillä kaiken kaikkiaan asiat aika hyvin, tuumin itsekseni. Paitsi että synteettinen kahvi ei maistu ollenkaan samalta kuin se aito alkuperäinen, jota ei enää saa oikein mistään. Kytken silmälasieni suodattimet minimiin, jotta kauppojen ärsyttävä täsmämainonta ei lävähdä ruutuun joka mutkassa, ja köpöttelen kohden Seurakuntien taloa, Tampereen yhdistyneen seurakunnan hermokeskusta, jossa saa vielä asioida lihaa ja verta olevien työntekijöiden kanssa.

Niin, se nostalgiasta. Mutta olimmepa me viisaita silloin kauan sitten vuonna 2016, kun havahduimme ajattelemaan tulevaisuuttamme niin monessa tärkeässä asiassa!