Kieli kiihottaa tunteita yhä vieläkin, vaikka elämme emojien ja hymiöiden ja thxkbai-lyhenteiden ihmeellisessä nettimaailmassa. (Tekin olette täällä, lukemassa tätä sen sijaan, että istuisitte nojatuolissanne Dostojevski kourassa.)

Mitä vanhemmaksi käyn, sitä enemmän harrastan henkistä geenimuuntelua eli teen kärpäsistä härkäsiä.

Otetaan nyt vailla tämä Luminary.

Siis tämä uusi tornitalo, jota ollaan puuhaamassa Tampereelle. Lähtökohtaisesti hyväksyn kaiken rakentamisen, joka nousee enkeleitä päin eikä leviä pullataikinan tavoin viidellekymmenelletuhannelle tonttineliömetrille. Mitä korkeampaa, sen parempaa; saadaan Mansesteristakin näennäisscifistisen oloinen, ennen kuin minulla on koko kuontalo muuttunut valkeaksi. Mutta se nimi, voi Mooseksen parta. "Luminary." Pakkoko sen oli olla jotakin anglosaksia? Eikö saman ajatuksen olisi voinut sanoa hämeeksi, jotta Valotalo?

No, ehkä tämä voidaan antaa anteeksi internationaalisuus- ja muita perusteita käyttäen. Mutta kun se on vasta alkua. Kieltä käytellään nykyisin notkeammin kuin kameleontti, ja vaikka se kai vain kuuluu lingvistiseen evoluutioon, joidenkin haarojen päässä häämöttää varmasti hedelmätön sukupuutto. Jos tietyn kauppaketjun halpuuttamisen uussana ärsyttää, vielä katkerampia kyyneleitä vuodatan Valtion Rautateiden lanseeraamista JunaLipuista (tm), AutoJunasta (tm) ja muista kielioppia bambukepillä pohkeisiin räimiviä viritelmiä.

Mutta pittäähän sitä uu'istua ja innovoida. On siinä vinhakin perä. Ihan syystä Seitsemän veljestä aiheuttaa nykyään joko tirskuntaa tai tyhjää töljötystä, koska sen kieli ei enää nykylukijalle arkaaisuudessaan avaudu. Kieli ja kulttuuri muuttuvat puhujiensa mukana. Kaukana ovat ne ajat klassisessa antiikissa, jolloin kirjallisuus sementoi vuosisadoiksi, millainen kieli oli "oikeaa"; muilla murteilla haastavat siis oppimattomia plebeijijuntteja.

Meilläkin osataan, seurakunnissa. Jokunen vuosi takaperin pohdittiin, pitäisikö uudistaa pyhäkoulun nimi. Sehän juontaa juurensa itse asiassa jo parin vuosisadan takaa, ja aprikoitiin, että monelle tavalliselle suomalaiselle se herättää ehkä vääränlaisia mielikuvia jämähtäneisyydestä ja kirkkokurista. "Pyhäkoulupoika" oli jo sanana muuttunut yleiskielessä jotenkin sääliömäisen pilkalliseksi ja epälapsilähtöiseksi. Lopulta päätettiin kuitenkin, ettei asialle tehdä mitään. Jokainen sukupolvi uudistaa itsensä ja toimintansa, niin pyhäkoulunkin; nimi oli kuitenkin jokaiselle tuttu, ja sitä kautta on helppo luoda nahkaansa ja keksiä aina jotakin uutta samalla, kun säilyttää kosketuspintansa tuttuihin ja turvallisiin perinteisiin.

Vähän kummastuttaa, minkä uuden brändin sitten olisivat yrittäneet sisäänajaa. LapsiKirkko Adventurez?

Tuo mietintä oli kuitenkin paikallaan, sillä pyhäkoulu on yksi niistä kirkollisista sanoista ja nimistä, jonka olen huomannut avautuvan niin eri tavalla ihmisille, jotka ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa, ja niille, joiden seurakuntayhteys on ohuempaa. Tanssahtelemme tässä herkällä raja-alueella, jolla nykypäivänä tarvittaisiin tulkkia.

Meillä on kirkossa oma jargonimme, johon monesti huomaamattamme jämähdämme ja oletamme, että se on ilman muuta tuttua ja itseään auki selittävää kaikille kastetuille kristityille.

Mutta ihan tosissaan: jos menisit pysäyttämään käsipuolesta kadulla satunnaisen ohikulkijan ja huikkaisit innoissasi, että sinut on, ystävä, kutsuttu Karitsan hääaterialle, niin kuinka moni huudahtaisi, että kiitos, tulen kyllä ensi sunnuntaina messuun, ja kuinka moni kiirehtisi askeliaan ja päästyään vähän matkan päähän pälyäisi olkansa yli ja pinkaisisi juoksuun niin, että korkokengät nupukiville helkkäisivät. Kotona sitten pyyhittäisiin hikeä otsalta ja vapisevin käsin kahvikuppia pidellen kerrottaisiin Marjelle, että jotain lampaiden häitä se yritti myydä, mutta en ostanut, hengissä selvisin, vaikka jänskätti kyllä; pane lisää sitä irlantilaista kuppiin.

Messun ja kristillisen teologian kieli on tavattoman rikasta, monipolvista ja syvällistä; onhan sillä ollut aikaa kaksituhatta vuotta kypsyä, ja pidempäänkin, sillä monet ilmaisuista, ajatusrakennelmista ja symboliikasta juontuvat jo juutalaisuuden ajoilta. Kristinuskon kieli on kuin aarrearkku, jonne on varastoitu toinen toistaan kalliimpia salaisuuksia, ja joita jaetaan vapaasti kaikille, jotka pyytävät. Sille, joka kolkuttaa, avataan.

Pysähdyn kuitenkin toisinaan miettimään, onko tuohon kieleen sisälle astuminen hyppäämistä suoraan altaan syvään päähän, jos sitä ei ole tottunut "äidinkielenään" puhumaan. Onko se vähän sama kuin ryhtyisi kesken viidennen kauden seuraamaan jotakin jatkuvajuonista televisiosarjaa ja yrittäisi parhaansa mukaan pysyä kärryillä siitä, kuka on kenenkin serkku ja kuka tappoi kenet? Miten hyvin kristinuskon kieli - tai viime vuosisadan vaikutusvaltaisimpiin kuuluva filosofi Wittgenstein sanoisi "kielipeli" - aukeaa niille, jotka eivät seiso sen keskipisteessä?

Sanotaan, että lääkärit ja lakimiehet ajautuvat helposti ammattijargoninsa vangeiksi, mutta osataan sitä kaikilla aloilla, kaikissa porukoissa. Kun kuulostelen yhteiskunnassa käytävää keskustelua kristinuskosta, kirkosta, kristillisistä arvoista ja etiikasta, usein minulle tulee tunne, että keskustelijat - tai väittelijät - puhuvat toistensa ohi siitä yksinkertaisesta syystä, että he puhuvat pohjimmiltaan eri asioista, eri kielellä. Toisen käyttämät kielikuvat ja merkityssisällöt eivät aukene toiselle, joka ymmärtää tahattomastikin väärin toisen tarkoituksen. Väärinymmärryksistä syntyvät riita, poru ja vastakkainasettelu.

Ei tämä tietysti ole pelkästään kristinuskon ongelma, vaan heijastunee yhteiseen keskustelukulttuuriin laajemminkin. Kovin pitkään ei tarvitse seurata esimerkiksi jonkin sanomalehden nettifoorumin keskusteluketjuja jostakin tunteisiin vetoavasta aiheesta, kuten naispappeudesta, tasa-arvoisesta avioliitosta, maahanmuutosta tai vaikka lestadiolaisten irtiotoista, niin huomaa, kuinka ääni kovenee, mutta tähtäystarkkuus samalla hupenee. Joukkoon mahtuu tietysti pelkkiä trollejakin (postmoderni ihmislaji tuntuu olevan Homo trollius), mutta ainakin osaan myrskystä syynä on ymmärrykseni mukaan erilainen tapa käyttää kieltä ja sen merkityksiä.

Kirkollisissa sfääreissä on mietitty jo pitkään, kuinka kirkko tavoittaisi paremmin nykyihmistä, kirkastaisi sanomaansa. On viestintästrategioita ja prosessikaavioita. Lienee tätä aikaa, että ihmisten seurakuntayhteys - ihan tavallisten Jumalaan uskovien kristittyjen - hiljalleen ohenee. Ajankäytöstä kilpailee tsiljoona vaihtoehtoa, hengellisyys koetaan yhä henkilökohtaisemmaksi asiaksi, eikä yhtenäiskulttuuri ole samaa kuin ennen. Kuitenkuin enemmistöllä suomalaisista on vieläkin vuosittain kohtaamisia seurakunnan kanssa. Ne ovat entistä enemmän jotakin muuta kuin sunnuntaiaamun kello kympin jumalanpalveluksia. Se ei ole sinällään kategorisesti huono asia - jokainen kohtaaminen on arvokas ja merkityksellinen ihmiselle itselleen.

Osaammeko me kirkon puolelta tehdä siitä merkityksellisen? Ja tämän blogin aiheeseen liittyen vielä tarkentaen: osaammeko sanoittaa itsemme niin, että tulemme ymmärretyksi?

Kristillisen liturgian yksityiskohdat, messun symboliikka, kirkkotaiteessa kuvatut yksityiskohdat, monet sanat ja nimitykset ovat tuttuja ja rakkaita niille seurakuntalaisille, jotka uskollisesti viikosta toiseen saapuvat heille tärkeään ja läheiseen kotikirkkoon. Toivoisin, että entistä enemmän osaisimme huomioida myös heitä, joiden kanssa kohtaamisemme ovat satunnaisempia ja hetkellisiä; aukisanoittaa enemmän, avata ammolleen sitä aarrearkkua, jonka vaalijoiksi meidät on kutsuttu.

Kerho-, pyhäkoulu- ja rippikouluajoista on monella vierähtänyt jo kauan. Tiedot, joita ei alinomaan vaali, haalistuvat vähitellen. Kerran opittu voi kannatella läpi elämän, mutta etenkin silloin se niin tekee, kun sen äärelle palataan yhä uudelleen. Kristinuskon kieli ei ole enää ennakko-olettamus. Vuonna 2016 se taitaa olla vieras kieli, joka on jälleen opittava tuntemaan.

Kannattaa oppia! Rohkaisen kaikkia, joilla on ollut hämmentäviä kokemuksia, olemaan lannistumatta. Kysykää, etsikää, ihmetelkää, olkaa valmiita kuuntelemaan! Se, joka etsii, varmasti myös löytää. Ja kannustan kaikkia, jotka haette etsittäviä, muistamaan vanhan hyväksihavaitun neuvon: keep it simple, stupid.

Nyt minäkin sorruin anglosaksiin. Niin ironinen on draaman kaari.

Jo Martin Luther sen aikoinaan tiesi, ja Agricola häntä komppasi: kansankielellä on evankeliumia saarnattava!