Eräässä perheessä oli teräväpäisiä mukuloita, niin kuin lapset tuppaavat olemaan, ja yleensä aikuisten kustannuksella. Kolmosluokkalaiset havahtuivat pohtimaan, että kun kerran vietetään keväällä äitienpäivää ja syksyllä isänpäivää, eikö sitten tasapuolisuuden nimissä pitäisi juhlia jossakin vaiheessa myös lastenpäivää?

No sellainen päivä on onneksi olemassa, YK:n lapsen oikeuksien päivä, jota vietettiin eilen perjantaina. Toivottavasti se oli mahdollisimman monessa perheessä iloisen yhdessäolon päivä! Eihän yksi päivä maailmaa muuta eikä yksi sammakko kesää tee, mutta on hyvä, että meitä täyteen mittaan vaikkakaan ei viisauteen kasvaneita muistutetaan aina välillä siitä, että lapsilla on oikeus olla lapsia.

Ja heidän vanhemmillaan taas on velvollisuus olla vanhempia. Vanhemmuuteen kuuluu riemukkaita ilon ja onnen hetkiä, joita ei voi arvossa mitata - ja sitten niitä ikävämpiä tuokioita, jolloin ollaan itkupotkuraivareiden vastaanottavaisena osapuolena. Rajat ovat rakkautta ja rajavalvonta paikallaan (eikä tästä pidä lukea mitään poliittista kommentaaria sitten).

Jo niistä etäisistä päivistä alkaen, jolloin minä olin vielä nuori ja kaunis, yksi takuuvarma kädenväännön aihe ja iänikuinen kiistakapula on pysynyt: konstruktiivinen kritiikki digitaalisen viihteen kvantiteetista, eli kuinka kauan kakara saa notkua pelailemassa tietokoneensa/konsolinsa ääressä. Aika usein vanhempien ja lasten näkemykset siitä, mikä on pelaamisen osa ja arpa elämässä, taitavat yhä olla usein kaukana toisistaan. Tämän päivän vanhemmat eivät vielä varttuneet yhtä läpeensä digitalisoituneessa maailmassa kuin heidän lapsensa nyt tekevät.

Vaikka pelaaminen on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana noussut kellarin kelmeiden nörttiolmien underground-puuhastelusta puhtaaksi mainstreamiksi, jonka viimeistään erilaiset Facebook-kikkareet ja huitomiskonsolit á la Wii ovat tuoneet isovanhemmillekin tutuksi, siitä keskusteltaessa törmää silti edelleen harmillisen usein ennakkoluuloisuuteen, epätietoisuuteen ja suorastaan erheelliseen tietoon.

Mutta onneksi minä olen täällä julistamassa valistusta ja iloa maailmaan!

Ja vastaankin nyt vailla mitään muodollista pegadogista pätevyyttä näihin huolenaiheisiin...

Lasten pitäisi liikkua ja ulkoilla enemmän, eikä vetelehtiä näytön ääressä!
Ihan totta. Liikkukaa enemmän! Mutta miksi siitä pitäisi erikseen pelaamista demonisoida? Käsittääkseni lukemista pidetään edelleen eri hyvänä harrastuksena ja ajankäyttönä, ja sitä suositellaan kaikenikäisille. Koskaan en ole kuullut, että lukuharrastus olisi jotenkin pois liikunnasta. Ainakaan palopuheissa. - Riittää, että hyvä tasapaino löytyy. Kyllä elämään mahtuu monenlaisia harrastuksia. Vaikkei kaikissa ryynättäisikään pallon perässä.

Mutta kun tietokonepelit ovat niin väkivaltaisiakin!
Ei pidä suurimmilta osin paikkaansa. Enemmistö digitaalisista peleistä ei ole erityisen väkivaltaisia. Laajaan skaalaan sisältyy tuhatmäärin erilaisia ongelmanratkaisu-, seikkailu-, urheilu-, rakentelu- ja muita pelityyppejä, joissa ei ole väkivaltaa laisinkaan tai juuri ollenkaan. Väkivaltaisiakin pelejä toki on. Ne on tarkoitettu aikuisille, aivan kuten väkivaltaiset elokuvatkin. Sen tähden peleissä on ikärajaluokittelu. Jos ekaluokkalainen lapsesi pelaa K-18-peliä, silloin on syytä katsoa peiliin eikä nousta barrikadeille koko pelikulttuuria vastaan.

No ainakin se koneen töllöttäminen passivoi aivoja!
Kuinka niin? Digitaaliset pelit ovat siitä ainutlaatuinen taidemuoto, että ne olemuksellisesti pohjautuvat interaktioon ja pelaajan aktiiviseen osallistamiseen. Lukija ja televisionkatsoja, tai vaikka teatterin tai konsertin iloista nauttiva, on enemmän tai vähemmän passiivinen vastaanottaja, joka nauttii teoksesta taiteilijan esittämänä. Pelaaja sen sijaan on aktiivisesti mukana vaikuttamassa pelitapahtumiin. Se voi olla äärettömän palkitsevaa ja rikastuttavaa!

Pöh, ei siitä ainakaan mitään opi!
Lukuisat tutkimukset osoittavat, että pelaamisella on kiistattomia hyötyjä lapsen taitojen kehitykselle ja monialaiselle oppimiselle. Pelit voivat edistää avaruudellista ja matemaattista hahmotuskykyä, hienomotoriikkaa, ongelmanratkaisukykyä, pitkäjänteisyyttä ja verbaalista ulosantia. Vieraiden kielten opiskeluun pelit ovat mitä mainioin keino - voin tähän väliin käyttää itse todistuspuheenvuoron siitä, että oma englanninkielentaitoni kehittyi vähintään yhtä paljon pelien kuin peruskoulun ansiosta. Lapset oppivat yksilöllisesti ja eri tavoin, ja pelien kaltainen interaktiivinen metodi saattaa iskostaa asioita jopa paremmin kuin tankkaaminen oppikirjoista.

Mutta lasten pitäisi oppia ennemmin vuorovaikutustaitoja ja sosiaalisuutta!
Yhdessä pelaaminen on mitä hauskinta ja sosiaalisinta puuhaa! Sekä saman koneen ääressä että kavereiden kanssa verkon yli tai netissä. Sivusta seuraavalle se ei vain välttämättä avaudu samalla tavalla, varsinkin, jos pelaaminen jo konseptina on vieras ja vieraannuttava. Muistelen lämmöllä niitä lukemattomia yhteisiä hetkiä, jotka lapsuudessani jaoimme ystävieni kanssa yhdessä pelaten. Digitaaliset pelit voivat olla yhtä loistava sosiaalinen harrastus kuin lautapelitkin. - Sitä niiden kaikkien ei tietenkään tarvitse olla. Pelit antavat myös hyvän tilaisuuden tehdä jotakin ihan keskenään. Aikuisellekin hyvä ja immersiivinen pelimaailma tarjoaa tilaisuuden hetkelle eskapismia arjesta, kun työpäivä on ohi ja mukulat nukkumassa. Ja paremman kuin se kökkö reality, jota tv:nne suoltaa 48-tuumaisena Ultra-HD:nä.

Jaa. No mitä vanhempien sitten pitäisi...?
Pelatkaa lastenne kanssa!

Mutku...
Ihan oikeasti. Olkaa kiinnostuneita lastenne harrastuksista! Etsikää yhteistä aikaa. Sitä voi löytää yhtä hyvin potkupallon, legojen, Kimblen kuin MineCraftinkin parista. Samalla pääsette näkemään ja kokemaan, millaisten pelejen kanssa lapsenne viettää aikaa. Saatattepa innostua itsekin!

Kuulu lastenpsykiatri Jari Sinkkonen on sitä mieltä, ettei vanhempien tulisi pelata lastensa kanssa. Sinkkonen on pahuksen fiksu mies, ja yleensä paukutan kämmeniäni yhteen hänen ohjeilleen, mutta tässä asiassa olen totaalisen eri linjoilla. Ounastelisin, ettei hän - ja moni muu lasten pelaamista kritisoiva - ole itse tutustunut ja syventynyt aiheeseen, josta puhuu. Silloin puhuu helposti ja tarkoittamattaankin puutaheinää. Eikä psykiatrin papereita tarvitse sen ymmärtämiseen, että liika on aina liikaa - kaikessa, missä tahansa.

Itse en ole lastenpsykiatri, mutta olen pelaava aikuinen, joka oli joskus pelaava lapsi. (Sitten minusta tuli teologi, eli vähän täytyy selvästi varoa; ehkä tämä on niitä pelaamisen lieveilmiöitä.) Ja sanon vielä kerran, koska repetitio est mater studiorum...