Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
13.10.2015 11.57
Suomen oma pyhimys (melkein)
Suomen ensimmäiseksi pyhimykseksi.
Sitten Ruotsin hallitsija ryöväsi
projektilta rahat.
Suomen - eli Ruotsin valtakunnan Itämaan - tärkein ja mahtavin mies oli läpi keskiajan Turun piispa. Tälle paimenelle oli uskottu perin suuri lauma, sillä hän ei suinkaan huolehtinut yksin seurakuntalaistensa hengellisistä tarpeista ja kilvoittelusta, vaan palveli samalla kruunua edustavana hallintomiehenä tällä puolen Pohjanlahtea sekä suomalaisten asioiden edustajana Ruotsin kuninkaanhovissa. Häntä saattoi hyvin kutsua "suomalaisten ääneksi" Sveariken valtakunnassa.
Vaan niin tärkeä kuin piispa hiippakuntansa ylimmäisenä johtajana ja kaitsijana olikin, tavallisen kansan mielessä vähintään yhtä olennaista oli, että heillä oli oma pyhimys, jonka puoleen kääntyä niin arkisissa huolissa kuin elämän ja kuoleman hädässäkin. Luterilaisuuteen kasvaneelle ajatus pyhimyksen apuun turvautumisesta voi tuntua vieraalta, mutta sydänkeskiaikaa elävälle suomalaiselle usein juuri pyhimys oli se taho, jolta siunausta ja varjelusta ensisijaisesti pyydettiin. Pyhimykseen oli helpompi samaistua kuin taivaallisella valtaistuimellaan istuvaan Kristukseen, joka oli sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Aikansa bestseller-lukemistoon kuuluvat pyhimyslegendat olivat suosittuja kertomuksia, jotka toivat värikkäällä ja kutkuttavalla (ja verisellä) tavalla monenlaisia vaikeuksia kohdanneet ja niistä selvinneet miehet ja naiset lähelle tavallista kansaa. Ja mitä läheisemmästä ja kotoisammasta pyhimyksestä oli kyse, sen parempi.
Piispa oli siis Turussa sekä hengellinen että maallinen ruhtinas, ja Pohjolassa pyhyys ja valta kietoutuivatkin pitkälti toistensa ympärille. Kun eteläisessä Euroopassa pyhimykseksi julistettujen enemmistö oli nöyriä askeetikkoja, luostareiden kasvatteja tai kerjäläisveljiä, Pohjolassa useimmin pyhimyksenseppeleen sai kuningas tai piispa, korkea vallasnainen tai muu ylhäistä syntyperää oleva maan mahtava.
Kukapa muu olisi ollut lähinnä suomalaista savupirtissä asuvaa metsäläistä kuin itsekin näillä saloseuduilla elänyt, nyt Jumalan luo päässyt jo elämässään ylhäinen ihminen - näin ajateltiin.
(Kirjoitan muuten nyt vakiintuneen käytännön mukaisesti pyhimyksestä, vaikkakin Suomen katolilaiset ovat alkaneet suosia yhä enemmän sanan "pyhä" (lat. sanctus / sancta) käyttöä kanonisoiduista kristityistä esikuvista. Pyhimystä voidaan pitää arvolatautuneena ja reformatorisesti vähättelevänä terminä, mutta käytän sitä tässä yhteydessä selkeyden vuoksi, eikä tarkoituksenani ole sisällyttää siihen mitään arvottavaa viestiä.)
Suomalaiset olivat oikeastaan jo saaneet oman erityisen pyhimyksensä, jonka suosio oli nopeassa kasvussa - vaikka häntä ei ollut todellisuudessa edes virallisesti kanonisoitu eli pyhimykseksi julistettu. Tarun mukaan englantilainen piispa Henrik oli saapunut Ruotsin kuninkaan Eerikin (k. 1160) mukana Suomeen ja kastanut pakanakansan kristilliseen uskoon pyhän ristiretken myötä. On kyseenalaista, oliko historiallista Henrikiä koskaan olemassakaan. Häneen olen pureutunut pitkässä jutussa aikaisemmin, joten ei Henrik-piispasta sen enempää. Olennaisinta oli, että Turun tuomiokapitulissa ryhdyttiin tarmokkaasti puoltamaan Henrikin asemaa Suomen omana pyhimyksenä, ja hänen elämäntarinansa ja kuolemaansa seuranneet monenlaiset ihmeteot tulivat nopeasti myös tavalliselle, lukutaidottomalle kansalle tutuksi saarnojen ja muiden kertomusten myötä.
Vuonna 1300 vietettiin Roomassa suurta kirkon riemuvuotta, ja paavi julisti kaikille ikuiseen kaupunkiin saapuneille täydellisen anteeksiannon kaikista heidän synneistään. Juhlahumussa oltiin myös Pohjolan perukoilla, sillä Henrikin (oletetut) luut siirrettiin tuolloin, tai noilla main, juhlavin menoin Turun tuomiokirkkoon. Turulla oli nyt ihka omat pyhäinjäännöksensä suurten eurooppalaisten tuomiokirkkojen tavoin.
Muutenkin Suomi oli juuri noihin aikoihin kovaa vauhtia kasvamassa osaksi muuta läntistä kristikuntaa. (Keskiajalla puhuttiin nimenomaan kristikunnasta, ei Euroopasta.) Turusta alettiin enenevässä määrin tehdä opintomatkoja nouseviin yliopistokaupunkeihin, erityisesti Pariisiin. Sinne oli perustettu edellisen vuosisadan aikana yliopisto, jossa professorit keräsivät ympärilleen opintopiirejä ja pureutuivat teologian sekä vapaiden tieteiden saloihin. Pariisissa kaukaakin saapuneet opiskelijat tulivat osaksi yleiseurooppalaista kulttuuria ja sivistystä. Suomalainen (lähinnä siis turkulainen) ylimystö olikin sangen korkeasti koulutettua. Enää ei ollut tarvis nojautua ainoastaan Turun katedraalikoulun antiin.
Yksi noista 1300-luvun alussa Pariisiin opintielle lähteneistä nuorukaisista oli muuan ruotsalainen nimeltä Hemming (n. 1290 - 1366).
Hemming (lat. Hemmingus, joskus suom. Hemminki) oli aatelista syntyperää. Aikalaismuotokuvaa hänestä ei ole valitettavasti säilynyt, mutta maalliset jäännökset, joiden epäillään kenties kuuluneen hänelle, kertoisivat hänen olleen rotevatekoinen mies. Hän oli aloittanut jumaluusopilliset opintonsa Uppsalassa, mutta kun hänelle tarjoutui mahdollisuus kartuttaa akateemista sivistystään Pariisin kuulussa yliopistossa, hän tarttui tilaisuuteen. Hemming ei joutunut pettymään Ranskanmaalle saavuttuaan. Pariisissa hän päätyi melkoisen korkeisiin seurapiireihin: hänen oppimestarinaan toimi muiden muassa tuleva paavi Klemens VI.
Nuorukaisen noususuhdanteinen ura jatkui hänen palattuaan takaisin Ruotsiin ja papintöihin. Hemming saapui Turkuun 1320-luvun loppupuolella (ehkä 1329) liittyäkseen hiippakunnan tuomiokapitulin papistoon eli kaniikiksi. Noin kymmenen vuotta myöhemmin hän oli jo ylennys niin korkealle kuin suomalaista kirkkopetäjää saattoi kiivetä, ja hänet vihittiin juhlavissa menoissa Turun piispaksi vuonna 1338.
Toimelias ja aikaansaava Hemming sai käsiinsä suuren vallan ja vastuun. Hän oli ainoa, jolla oli valta vihkiä uusia pappeja hiippakunnassaan - johon siis suurin osa nykyisin Suomeksi kutsumastamme alueesta tuohon aikaan kuului. Hänen johtamansa tuomiokirkon jumalanpalvelusjärjestys toimi esikuvana hiippakunnan alueella, ja piispana hän oli viime kädessä vastuussa myös opillisesta puhtaudesta ja taistelusta harhaoppeja vastaan. Hemming vastasi niinikään hiippakuntansa taloudesta ja hallinnosta, ja hänellä oli ylin tuomiovalta kaikissa kirkollisissa asioissa ja kirkkoa vastaan tehdyissä rikoksissa.
Sen ohella hänellä oli asuinpaikkanaan Kuusiston linna varusväkineen, tusinan verran piispankartanoita eri puolilla Varsinais-Suomea ja lukuisia vuokralle annettuja tiloja. Hemming sai omaa talouttaan varten kolmanneksen kaikista kirkon keräämistä kymmenysveroista. Kymmenyksiä ei yleensä kerätty rahana vaan luontaistavaroina - viljana, voina, turkiksina - joilla oli helppo käydä kauppaa muun Itämeren alueen kanssa.
Hemming ei jäänyt lepäilemään piispanlinnansa mukavuuksien keskelle vaan matkusteli ahkerasti ympäri hiippakuntaansa. Kun ruotsalaiset ryhtyivät uudisasuttamaan valtakuntansa pohjoisosia Kemijoen ja Torniojoen seudulla, Hemming matkusti sinne kastamaan tulokkaita. Uusturkulainen piti myös tiukasti kiinni näkemyksestään, jonka mukaan seurakuntalaiset Pohjanlahden tällä puolen kuuluivat hänen kaitsettavikseen - vaikka Uppsalan arkkipiispa olikin hänen kanssaan eri mieltä.
Etelän suurten ja muinaisten sivistyskaupunkien, kuten Pariisin tai Bolognan, rinnalla Turku oli pieni ja vähänläntä, mutta Hemming tahtoi vahvistaa kulttuuria myös uudessa hiippakunnassaan. Hänen edeltäjänsä, Tuomas-piispa, oli jo haalinut tuomiokirkon kirjastoon opuksia suoraan Pariisista, eikä Hemming tahtonut jäädä Tuomaan varjoon. Hänen tiedetään lahjoittaneen tuomiokirkolle ainakin nelisenkymmentä teosta, jotka sisälsivät monenlaisia teologisia ja oikeudellisia tekstejä sekä raamatunlaitoksia. Osa näistä kirjoista on muuten säilynyt kyseenalaisen mutkan kautta: reformaatioajan puhdasoppisimmat vähät välittivät "vanhoista munkkikirjoista" ja repivät niistä sivuja kruunun virkamiesten tilikirjojen kansiksi. Niitä palapelejä on sitten ollut historiantutkijoiden riemukasta entisöidä. Hemming myös perusti Turkuun hospitaalin ja koulun.
Sydänkeskiajalla kuninkaat ja mahtimiehet kävivät alituista sotaa, eikä Hemminginkään piispankausi välttynyt verenvuodatukselta. Ruotsin kuningas Maunu Erikinpoika (1316 - 1377) himoitsi valtakunnalleen tukevampaa jalansijaa Suomenlahden pohjukasta ja rynnisti sotaretkelle novgorodilaisia vastaan Laatokan Karjalaan. Koska Hemmingillä oli hallussaan aseväkeä ja resursseja avustaa kuninkaan armeijaa, Maunu pyrki kaikin tavoin suovuttelemaan häneltä tukea. Hemmingkin tiesi, millä nopilla politiikkaa pelattiin, ja neuvokkaana miehenä taivutteli kuninkaan vastapalvelukseksi hyväksymään monia kirkon etuoikeuksia koskevia päätöksiä Suomeen.
Taustalla saattoi tosin olla muitakin tekijöitä. Kuningas Maunu tahtoi kiihkeästi, että paavi olisi siunannut hänen sotansa ortodoksisia (eli "vääräoppisia") novgorodilaisia vastaan ristiretkeksi. Maunun ristiretki-innostuksen lietsojana oli toinenkin takapiru, maineikas ruotsalainen mystikko ja vallasnainen Birgitta Birgerintytär (1303 - 1373), joka pian kuolemansa jälkeen julistettiin pyhimykseksi. Birgitta tunnettiin voimakastahtoisena opettajana, aateliston kärkkäänä arvostelijana ja näkijänä, ja Hemming kuului hänen ihailijoihinsa.
Birgitan kehotuksesta Hemming lähti vuonna 1348 diplomaattiselle matkalle koko katolisen kirkon ytimeen eli Avignoniin, jonne paavit olivat hoveineen ja kuurioineen siirtyneet muutamia vuosikymmeniä aiemmin Ranskan kuninkaan painostuksesta. Piispa oli saanut Birgitalta ohjeet vedota Ranskan kuninkaaseen, jotta tämä luopuisi tuhoisasta sodastaan Englantia vastaan, ja paaviin, että tämä vihdoin palaisi takaisin Roomaan "Baabelin vankeudestaan". Avignonissa Hemming tapasikin jälleen vanhan oppi-isänsä Klemens VI:n. Hyvistä yrityksistä huolimatta kumpikaan hänen vetoomuksistaan ei tuottanut tulosta. Joitakin vuosia myöhemmin paavi tosin myönsi Maunu-kuninkaalle ristiretkioikeuden - mutta siihen mennessä kuningas oli törttöillyt sotansa katastrofaaliseen lopputulokseen ja hävinnyt seikkailunsa Novgorodia vastaan.
Palattuaan takaisin kotimaahansa Hemming jatkoi kirkollisen elämän uudistamista. Hän korjautti tulipalossa vaurioituneen tuomiokirkon ja julkaisi tiettävästi ensimmäisen suomalaisen kokoelman kirkollisia säädöksiä vuonna 1352. Hän muun muassa kielsi pappeja siirtymästä omin lupinensa uusiin seurakuntiin tai pitämästä (äpärä)lapsiaan pappiloissa, koska ne olivat "Ristiinnaulitun perintöosuutta".
Reissumiehen maineen saanut Hemming hoiti piispanvirkaa tarmokkaasti elämänsä ehtoopuolelle saakka. Kuninkaanhovissa puhjenneiden hajaannuksen aikana hän pyrki pysyttelemään viisaasti puolueettomana valtataisteluissa, mutta päätyi silti Maunu-kuninkaan epäsuosioon ja vietti vanhoilla päivillään jonkin aikaa tyrmäänkin teljettynä. Tästäkin huolimatta vanhan piispan onnistui silti vahvistaa Suomen edustajan - eli piispan - oikeus osallistua vastaisuudessa Ruotsin kuninkaanvaaleihin.
Hemming kuoli lopulta äkillisesti vuonna 1366 ilmeisesti noin 75 vuoden kunnioitettavassa iässä, ja hänet haudattiin - tietenkin - omaan tuomiokirkkoonsa.
Hemmingin tarina ei kuitenkaan päättynyt siihen. Pian hänen kuolemansa jälkeen alkoi Turussa itää puhe hänen pyhyydestään. Aluksi kyse lieni lähinnä hänen läheisestä ystävyydestään jo pyhimykseksi julistettuun Birgittaan, mutta ainakin vuodesta 1416 eteenpäin kirjattiin ylös ihmetapahtumia, joiden uskottiin olevan seurausta Hemmingin taivaallisesta väliintulosta. Jonkinlainen kansanhurskaudellinen "pyhimyskultti" oli olemassa jo vuosikausia ennen kuin kirkko virallisesti ryhtyi puuhaamaan piispan julistamista pyhimykseksi.
Veijaripaavi Aleksanteri VI julisti Hemmingin autuaaksi (beatus) vuonna 1497; se oli lähtölaukaus kanonisoinnissa varsinaiseksi pyhimykseksi. Kului kuitenkin melkein kaksikymmentä vuotta, ennen kuin varsinainen autuaaksijulistamisjuhla pystyttiin toteuttamaan. (Suomen kirkossa on siis aiemminkin osattu hidas ja harkittu päätöksenteko!)
Toisin kuin piispa Henrikin kohdalla, Hemmingin ruumis oli kokonaisuudessaan tuomiokirkon kalmistossa (lukuun ottamatta pikku palasia, jotka oli leikelty siitä irti ja lähetetty pyhäinjäännöksiksi muihin kirkkoihin). Hänen autuaaksijulistamisensa yhteydessä järjestettävää translaatiojuhlaa eli pyhäinjäännösten kirkkoon siirtämistä varten suunniteltiin upea, kullattu arkku, josta oletettavasti tuli tuomiokirkon suurin relikvaario eli pyhäinjäännösarkku. Juhla suunniteltiin isolla rahalla ja Rooman vastaavien pippaloiden renessanssihenkeen: piti olla mahtipontista musiikkia, suitsuketta, monenlaisia lintulajeja lentelemässä ja ilmassa leijuvia kukkasia. Kun Hemmingin jäännökset näin siirrettiin haudasta kirkon alttarialueelle vuonna 1514, ne tulivat käsinkosketeltavasti lähemmäs hartaita esirukoilijoita, jotka toivoivat osaansa jäännösten välittämästä pyhyydestä.
Hanke Hemmingin kanonisoimiseksi oli siis hyvässä vauhdissa, ja Suomi oli vähällä jo saada ihka oman, kotimaisen pyhimyksensä. Vaan sitten kova todellisuus puuttui peliin.
Pitkään Kalmarin unionissa Tanskan ja Norjan kanssa ollut Ruotsi oli ajautunut napit vastakkain entisten liittolaistensa kanssa. Ruotsin valtionhoitajana toimi tuolloin Sten Sture nuorempi (1493 - 1520), joka vastusti kirkon etuoikeuksia ja halusi keskittää vallan omiin käsiinsä. Hänen rahakirstunsa pohjat näkyivät jo, kun hän päätyi sotaan Tanskan kuningasta vastaan, ja Sture etsi kiivaasti uusia tapoja rahoittaa sotimistaan. Hemmingin kanonisointia varten oli jo kerätty varoja, mutta Sture ryöväsi ne muitta mutkitta itselleen.
Se oli Hemmingin pyhimystien loppu. Ennen kuin uutta yritystä ehdittiin aloittaa, Ruotsissa käynnistyi reformaatio, ja Kustaa Vaasa luterilaisti valtakunnan. Enää ei suvaittu puhetta pyhimyksistä tai muusta katolisesta hapatuksesta.
Vai oliko sittenkään? Autuas Hemming on merkittävin virallisen statuksen saanut suomalainen pyhä katolisen kirkon katalogeissa (pyhä Henrik ei siis virallisesti ole saanut pyhimyksentitteliä). Aiemmin tänä vuonna Suomen katolinen kirkko on ryhtynyt jälleen lämmittelemään aietta Hemmingin kanonisoinnin loppuunviemisestä. Toukokuun 22. päivänä - Hemmingin muistopäivänä - vietettiin Turun tuomiokirkon kappelissa autuaan piispan muistojumalanpalvelusta.
Miksi pyhimyksen sädekehää sitten pidettiin ja pidetään yhä niin tärkeänä? Jo kauan sitten ensimmäiset kristityt turvautuivat piispoihinsa roomalaisen käytännön mukaisesti patronuksina eli suojelijoina ja hyväntekijöinä, jotka pitivät heistä paitsi hengellisesti myös taloudellisesti huolta. Kun hyveellisinä pidetyt miehet kuolivat, sen ei koettu muuttavan tilannetta olennaisesti: nyt heistä oli tullut taivaallisia patronuksia, jotka välittivät nyt jo saavuttamaansa taivaallista kirkkautta ja armoa suojateilleen.
Luterilaisuus vieraantui pyhimyksistä heidän kultteihinsa liittyneen, palvonnaksi koetun ylenmääräisen kunnioittamisen ja rukoilun tähden. Keskiaikaisessa ajattelussa pyhimyksen asema oli usein samalla tunnustus merkittävästä asemasta tai huomattavista saavutuksista. Vähän niin kuin aikansa Forbes-lista, mutta samalla hengellisellä ulottuvuudella.
Pyhästä Henrikistä, Lallista, kirveestä ja hurmeisesta rekiajelusta suomalaislapset oppivat jo alakoulussa. Legenda on tuttu myös kirkosta muuten erilleen kasvaneille. Vaan kuinka moni muistaa tai tuntee Suomen toista "omaa pyhimystä", piispa Hemmingiä, oppinutta maailmanmatkaajaa ja kansakunnan tarmokasta sivistäjää?
Toivottavasti tämän jutun jälkeen pari uutta!
Vaan niin tärkeä kuin piispa hiippakuntansa ylimmäisenä johtajana ja kaitsijana olikin, tavallisen kansan mielessä vähintään yhtä olennaista oli, että heillä oli oma pyhimys, jonka puoleen kääntyä niin arkisissa huolissa kuin elämän ja kuoleman hädässäkin. Luterilaisuuteen kasvaneelle ajatus pyhimyksen apuun turvautumisesta voi tuntua vieraalta, mutta sydänkeskiaikaa elävälle suomalaiselle usein juuri pyhimys oli se taho, jolta siunausta ja varjelusta ensisijaisesti pyydettiin. Pyhimykseen oli helpompi samaistua kuin taivaallisella valtaistuimellaan istuvaan Kristukseen, joka oli sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Aikansa bestseller-lukemistoon kuuluvat pyhimyslegendat olivat suosittuja kertomuksia, jotka toivat värikkäällä ja kutkuttavalla (ja verisellä) tavalla monenlaisia vaikeuksia kohdanneet ja niistä selvinneet miehet ja naiset lähelle tavallista kansaa. Ja mitä läheisemmästä ja kotoisammasta pyhimyksestä oli kyse, sen parempi.
Piispa oli siis Turussa sekä hengellinen että maallinen ruhtinas, ja Pohjolassa pyhyys ja valta kietoutuivatkin pitkälti toistensa ympärille. Kun eteläisessä Euroopassa pyhimykseksi julistettujen enemmistö oli nöyriä askeetikkoja, luostareiden kasvatteja tai kerjäläisveljiä, Pohjolassa useimmin pyhimyksenseppeleen sai kuningas tai piispa, korkea vallasnainen tai muu ylhäistä syntyperää oleva maan mahtava.
Kukapa muu olisi ollut lähinnä suomalaista savupirtissä asuvaa metsäläistä kuin itsekin näillä saloseuduilla elänyt, nyt Jumalan luo päässyt jo elämässään ylhäinen ihminen - näin ajateltiin.
(Kirjoitan muuten nyt vakiintuneen käytännön mukaisesti pyhimyksestä, vaikkakin Suomen katolilaiset ovat alkaneet suosia yhä enemmän sanan "pyhä" (lat. sanctus / sancta) käyttöä kanonisoiduista kristityistä esikuvista. Pyhimystä voidaan pitää arvolatautuneena ja reformatorisesti vähättelevänä terminä, mutta käytän sitä tässä yhteydessä selkeyden vuoksi, eikä tarkoituksenani ole sisällyttää siihen mitään arvottavaa viestiä.)
Suomalaiset olivat oikeastaan jo saaneet oman erityisen pyhimyksensä, jonka suosio oli nopeassa kasvussa - vaikka häntä ei ollut todellisuudessa edes virallisesti kanonisoitu eli pyhimykseksi julistettu. Tarun mukaan englantilainen piispa Henrik oli saapunut Ruotsin kuninkaan Eerikin (k. 1160) mukana Suomeen ja kastanut pakanakansan kristilliseen uskoon pyhän ristiretken myötä. On kyseenalaista, oliko historiallista Henrikiä koskaan olemassakaan. Häneen olen pureutunut pitkässä jutussa aikaisemmin, joten ei Henrik-piispasta sen enempää. Olennaisinta oli, että Turun tuomiokapitulissa ryhdyttiin tarmokkaasti puoltamaan Henrikin asemaa Suomen omana pyhimyksenä, ja hänen elämäntarinansa ja kuolemaansa seuranneet monenlaiset ihmeteot tulivat nopeasti myös tavalliselle, lukutaidottomalle kansalle tutuksi saarnojen ja muiden kertomusten myötä.
Ensimmäinen yliopisto perustettiin Italian Bolognaan vuonna 1080, ja seuraavan vuosisadan aikana niitä syntyi muihinkin suurkaupunkeihin. Myös kaukaa Suomesta lähdettiin ulkomaille oppia hakemaan.
Vuonna 1300 vietettiin Roomassa suurta kirkon riemuvuotta, ja paavi julisti kaikille ikuiseen kaupunkiin saapuneille täydellisen anteeksiannon kaikista heidän synneistään. Juhlahumussa oltiin myös Pohjolan perukoilla, sillä Henrikin (oletetut) luut siirrettiin tuolloin, tai noilla main, juhlavin menoin Turun tuomiokirkkoon. Turulla oli nyt ihka omat pyhäinjäännöksensä suurten eurooppalaisten tuomiokirkkojen tavoin.
Muutenkin Suomi oli juuri noihin aikoihin kovaa vauhtia kasvamassa osaksi muuta läntistä kristikuntaa. (Keskiajalla puhuttiin nimenomaan kristikunnasta, ei Euroopasta.) Turusta alettiin enenevässä määrin tehdä opintomatkoja nouseviin yliopistokaupunkeihin, erityisesti Pariisiin. Sinne oli perustettu edellisen vuosisadan aikana yliopisto, jossa professorit keräsivät ympärilleen opintopiirejä ja pureutuivat teologian sekä vapaiden tieteiden saloihin. Pariisissa kaukaakin saapuneet opiskelijat tulivat osaksi yleiseurooppalaista kulttuuria ja sivistystä. Suomalainen (lähinnä siis turkulainen) ylimystö olikin sangen korkeasti koulutettua. Enää ei ollut tarvis nojautua ainoastaan Turun katedraalikoulun antiin.
Yksi noista 1300-luvun alussa Pariisiin opintielle lähteneistä nuorukaisista oli muuan ruotsalainen nimeltä Hemming (n. 1290 - 1366).
Hemming (lat. Hemmingus, joskus suom. Hemminki) oli aatelista syntyperää. Aikalaismuotokuvaa hänestä ei ole valitettavasti säilynyt, mutta maalliset jäännökset, joiden epäillään kenties kuuluneen hänelle, kertoisivat hänen olleen rotevatekoinen mies. Hän oli aloittanut jumaluusopilliset opintonsa Uppsalassa, mutta kun hänelle tarjoutui mahdollisuus kartuttaa akateemista sivistystään Pariisin kuulussa yliopistossa, hän tarttui tilaisuuteen. Hemming ei joutunut pettymään Ranskanmaalle saavuttuaan. Pariisissa hän päätyi melkoisen korkeisiin seurapiireihin: hänen oppimestarinaan toimi muiden muassa tuleva paavi Klemens VI.
Urjalan kirkon alttarikaapissa on ainoa säilynyt kuva Hemmingistä (n. vuodelta 1500). Hemming on toinen oikealta, ystävänsä pyhän Birgitan vierellä. Pikku-ukko hänen jaloissaan on pyhiinvaeltaja, joka on saapunut kunnioittamaan autuaan piispan muistoa.
Nuorukaisen noususuhdanteinen ura jatkui hänen palattuaan takaisin Ruotsiin ja papintöihin. Hemming saapui Turkuun 1320-luvun loppupuolella (ehkä 1329) liittyäkseen hiippakunnan tuomiokapitulin papistoon eli kaniikiksi. Noin kymmenen vuotta myöhemmin hän oli jo ylennys niin korkealle kuin suomalaista kirkkopetäjää saattoi kiivetä, ja hänet vihittiin juhlavissa menoissa Turun piispaksi vuonna 1338.
Toimelias ja aikaansaava Hemming sai käsiinsä suuren vallan ja vastuun. Hän oli ainoa, jolla oli valta vihkiä uusia pappeja hiippakunnassaan - johon siis suurin osa nykyisin Suomeksi kutsumastamme alueesta tuohon aikaan kuului. Hänen johtamansa tuomiokirkon jumalanpalvelusjärjestys toimi esikuvana hiippakunnan alueella, ja piispana hän oli viime kädessä vastuussa myös opillisesta puhtaudesta ja taistelusta harhaoppeja vastaan. Hemming vastasi niinikään hiippakuntansa taloudesta ja hallinnosta, ja hänellä oli ylin tuomiovalta kaikissa kirkollisissa asioissa ja kirkkoa vastaan tehdyissä rikoksissa.
Sen ohella hänellä oli asuinpaikkanaan Kuusiston linna varusväkineen, tusinan verran piispankartanoita eri puolilla Varsinais-Suomea ja lukuisia vuokralle annettuja tiloja. Hemming sai omaa talouttaan varten kolmanneksen kaikista kirkon keräämistä kymmenysveroista. Kymmenyksiä ei yleensä kerätty rahana vaan luontaistavaroina - viljana, voina, turkiksina - joilla oli helppo käydä kauppaa muun Itämeren alueen kanssa.
Piispa Hemmingin sinetti. Teksti kuuluu: "Hemmingin, Jumalan armosta Turun piispan [oma]".
Hemming ei jäänyt lepäilemään piispanlinnansa mukavuuksien keskelle vaan matkusteli ahkerasti ympäri hiippakuntaansa. Kun ruotsalaiset ryhtyivät uudisasuttamaan valtakuntansa pohjoisosia Kemijoen ja Torniojoen seudulla, Hemming matkusti sinne kastamaan tulokkaita. Uusturkulainen piti myös tiukasti kiinni näkemyksestään, jonka mukaan seurakuntalaiset Pohjanlahden tällä puolen kuuluivat hänen kaitsettavikseen - vaikka Uppsalan arkkipiispa olikin hänen kanssaan eri mieltä.
Etelän suurten ja muinaisten sivistyskaupunkien, kuten Pariisin tai Bolognan, rinnalla Turku oli pieni ja vähänläntä, mutta Hemming tahtoi vahvistaa kulttuuria myös uudessa hiippakunnassaan. Hänen edeltäjänsä, Tuomas-piispa, oli jo haalinut tuomiokirkon kirjastoon opuksia suoraan Pariisista, eikä Hemming tahtonut jäädä Tuomaan varjoon. Hänen tiedetään lahjoittaneen tuomiokirkolle ainakin nelisenkymmentä teosta, jotka sisälsivät monenlaisia teologisia ja oikeudellisia tekstejä sekä raamatunlaitoksia. Osa näistä kirjoista on muuten säilynyt kyseenalaisen mutkan kautta: reformaatioajan puhdasoppisimmat vähät välittivät "vanhoista munkkikirjoista" ja repivät niistä sivuja kruunun virkamiesten tilikirjojen kansiksi. Niitä palapelejä on sitten ollut historiantutkijoiden riemukasta entisöidä. Hemming myös perusti Turkuun hospitaalin ja koulun.
Sydänkeskiajalla kuninkaat ja mahtimiehet kävivät alituista sotaa, eikä Hemminginkään piispankausi välttynyt verenvuodatukselta. Ruotsin kuningas Maunu Erikinpoika (1316 - 1377) himoitsi valtakunnalleen tukevampaa jalansijaa Suomenlahden pohjukasta ja rynnisti sotaretkelle novgorodilaisia vastaan Laatokan Karjalaan. Koska Hemmingillä oli hallussaan aseväkeä ja resursseja avustaa kuninkaan armeijaa, Maunu pyrki kaikin tavoin suovuttelemaan häneltä tukea. Hemmingkin tiesi, millä nopilla politiikkaa pelattiin, ja neuvokkaana miehenä taivutteli kuninkaan vastapalvelukseksi hyväksymään monia kirkon etuoikeuksia koskevia päätöksiä Suomeen.
Taustalla saattoi tosin olla muitakin tekijöitä. Kuningas Maunu tahtoi kiihkeästi, että paavi olisi siunannut hänen sotansa ortodoksisia (eli "vääräoppisia") novgorodilaisia vastaan ristiretkeksi. Maunun ristiretki-innostuksen lietsojana oli toinenkin takapiru, maineikas ruotsalainen mystikko ja vallasnainen Birgitta Birgerintytär (1303 - 1373), joka pian kuolemansa jälkeen julistettiin pyhimykseksi. Birgitta tunnettiin voimakastahtoisena opettajana, aateliston kärkkäänä arvostelijana ja näkijänä, ja Hemming kuului hänen ihailijoihinsa.
Birgitan kehotuksesta Hemming lähti vuonna 1348 diplomaattiselle matkalle koko katolisen kirkon ytimeen eli Avignoniin, jonne paavit olivat hoveineen ja kuurioineen siirtyneet muutamia vuosikymmeniä aiemmin Ranskan kuninkaan painostuksesta. Piispa oli saanut Birgitalta ohjeet vedota Ranskan kuninkaaseen, jotta tämä luopuisi tuhoisasta sodastaan Englantia vastaan, ja paaviin, että tämä vihdoin palaisi takaisin Roomaan "Baabelin vankeudestaan". Avignonissa Hemming tapasikin jälleen vanhan oppi-isänsä Klemens VI:n. Hyvistä yrityksistä huolimatta kumpikaan hänen vetoomuksistaan ei tuottanut tulosta. Joitakin vuosia myöhemmin paavi tosin myönsi Maunu-kuninkaalle ristiretkioikeuden - mutta siihen mennessä kuningas oli törttöillyt sotansa katastrofaaliseen lopputulokseen ja hävinnyt seikkailunsa Novgorodia vastaan.
Palattuaan takaisin kotimaahansa Hemming jatkoi kirkollisen elämän uudistamista. Hän korjautti tulipalossa vaurioituneen tuomiokirkon ja julkaisi tiettävästi ensimmäisen suomalaisen kokoelman kirkollisia säädöksiä vuonna 1352. Hän muun muassa kielsi pappeja siirtymästä omin lupinensa uusiin seurakuntiin tai pitämästä (äpärä)lapsiaan pappiloissa, koska ne olivat "Ristiinnaulitun perintöosuutta".
Reissumiehen maineen saanut Hemming hoiti piispanvirkaa tarmokkaasti elämänsä ehtoopuolelle saakka. Kuninkaanhovissa puhjenneiden hajaannuksen aikana hän pyrki pysyttelemään viisaasti puolueettomana valtataisteluissa, mutta päätyi silti Maunu-kuninkaan epäsuosioon ja vietti vanhoilla päivillään jonkin aikaa tyrmäänkin teljettynä. Tästäkin huolimatta vanhan piispan onnistui silti vahvistaa Suomen edustajan - eli piispan - oikeus osallistua vastaisuudessa Ruotsin kuninkaanvaaleihin.
Hemming kuoli lopulta äkillisesti vuonna 1366 ilmeisesti noin 75 vuoden kunnioitettavassa iässä, ja hänet haudattiin - tietenkin - omaan tuomiokirkkoonsa.
Hemmingin tarina ei kuitenkaan päättynyt siihen. Pian hänen kuolemansa jälkeen alkoi Turussa itää puhe hänen pyhyydestään. Aluksi kyse lieni lähinnä hänen läheisestä ystävyydestään jo pyhimykseksi julistettuun Birgittaan, mutta ainakin vuodesta 1416 eteenpäin kirjattiin ylös ihmetapahtumia, joiden uskottiin olevan seurausta Hemmingin taivaallisesta väliintulosta. Jonkinlainen kansanhurskaudellinen "pyhimyskultti" oli olemassa jo vuosikausia ennen kuin kirkko virallisesti ryhtyi puuhaamaan piispan julistamista pyhimykseksi.
Veijaripaavi Aleksanteri VI julisti Hemmingin autuaaksi (beatus) vuonna 1497; se oli lähtölaukaus kanonisoinnissa varsinaiseksi pyhimykseksi. Kului kuitenkin melkein kaksikymmentä vuotta, ennen kuin varsinainen autuaaksijulistamisjuhla pystyttiin toteuttamaan. (Suomen kirkossa on siis aiemminkin osattu hidas ja harkittu päätöksenteko!)
Hemmingin pyhäinjäännöslipas Turun tuomiokirkosta. Mahdollisesti vuonna 1514 valmistettu juhlakalu.
Toisin kuin piispa Henrikin kohdalla, Hemmingin ruumis oli kokonaisuudessaan tuomiokirkon kalmistossa (lukuun ottamatta pikku palasia, jotka oli leikelty siitä irti ja lähetetty pyhäinjäännöksiksi muihin kirkkoihin). Hänen autuaaksijulistamisensa yhteydessä järjestettävää translaatiojuhlaa eli pyhäinjäännösten kirkkoon siirtämistä varten suunniteltiin upea, kullattu arkku, josta oletettavasti tuli tuomiokirkon suurin relikvaario eli pyhäinjäännösarkku. Juhla suunniteltiin isolla rahalla ja Rooman vastaavien pippaloiden renessanssihenkeen: piti olla mahtipontista musiikkia, suitsuketta, monenlaisia lintulajeja lentelemässä ja ilmassa leijuvia kukkasia. Kun Hemmingin jäännökset näin siirrettiin haudasta kirkon alttarialueelle vuonna 1514, ne tulivat käsinkosketeltavasti lähemmäs hartaita esirukoilijoita, jotka toivoivat osaansa jäännösten välittämästä pyhyydestä.
Hanke Hemmingin kanonisoimiseksi oli siis hyvässä vauhdissa, ja Suomi oli vähällä jo saada ihka oman, kotimaisen pyhimyksensä. Vaan sitten kova todellisuus puuttui peliin.
Pitkään Kalmarin unionissa Tanskan ja Norjan kanssa ollut Ruotsi oli ajautunut napit vastakkain entisten liittolaistensa kanssa. Ruotsin valtionhoitajana toimi tuolloin Sten Sture nuorempi (1493 - 1520), joka vastusti kirkon etuoikeuksia ja halusi keskittää vallan omiin käsiinsä. Hänen rahakirstunsa pohjat näkyivät jo, kun hän päätyi sotaan Tanskan kuningasta vastaan, ja Sture etsi kiivaasti uusia tapoja rahoittaa sotimistaan. Hemmingin kanonisointia varten oli jo kerätty varoja, mutta Sture ryöväsi ne muitta mutkitta itselleen.
Se oli Hemmingin pyhimystien loppu. Ennen kuin uutta yritystä ehdittiin aloittaa, Ruotsissa käynnistyi reformaatio, ja Kustaa Vaasa luterilaisti valtakunnan. Enää ei suvaittu puhetta pyhimyksistä tai muusta katolisesta hapatuksesta.
Vai oliko sittenkään? Autuas Hemming on merkittävin virallisen statuksen saanut suomalainen pyhä katolisen kirkon katalogeissa (pyhä Henrik ei siis virallisesti ole saanut pyhimyksentitteliä). Aiemmin tänä vuonna Suomen katolinen kirkko on ryhtynyt jälleen lämmittelemään aietta Hemmingin kanonisoinnin loppuunviemisestä. Toukokuun 22. päivänä - Hemmingin muistopäivänä - vietettiin Turun tuomiokirkon kappelissa autuaan piispan muistojumalanpalvelusta.
Miksi pyhimyksen sädekehää sitten pidettiin ja pidetään yhä niin tärkeänä? Jo kauan sitten ensimmäiset kristityt turvautuivat piispoihinsa roomalaisen käytännön mukaisesti patronuksina eli suojelijoina ja hyväntekijöinä, jotka pitivät heistä paitsi hengellisesti myös taloudellisesti huolta. Kun hyveellisinä pidetyt miehet kuolivat, sen ei koettu muuttavan tilannetta olennaisesti: nyt heistä oli tullut taivaallisia patronuksia, jotka välittivät nyt jo saavuttamaansa taivaallista kirkkautta ja armoa suojateilleen.
Luterilaisuus vieraantui pyhimyksistä heidän kultteihinsa liittyneen, palvonnaksi koetun ylenmääräisen kunnioittamisen ja rukoilun tähden. Keskiaikaisessa ajattelussa pyhimyksen asema oli usein samalla tunnustus merkittävästä asemasta tai huomattavista saavutuksista. Vähän niin kuin aikansa Forbes-lista, mutta samalla hengellisellä ulottuvuudella.
Pyhästä Henrikistä, Lallista, kirveestä ja hurmeisesta rekiajelusta suomalaislapset oppivat jo alakoulussa. Legenda on tuttu myös kirkosta muuten erilleen kasvaneille. Vaan kuinka moni muistaa tai tuntee Suomen toista "omaa pyhimystä", piispa Hemmingiä, oppinutta maailmanmatkaajaa ja kansakunnan tarmokasta sivistäjää?
Toivottavasti tämän jutun jälkeen pari uutta!