Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
26.1.2015 8.52
Suuri kertomus nimeltä ihminen
Millainen kertomus sinä olet?
Jokainen ihminen on suuri kertomus.
Myös sinä. Vain sitä tunnet koko kertomuksesi, sillä sinä olet sen sanoittanut ja elämällä kokenut. Muut tuntevat kertomuksestasi vain osia; he ovat ehkä olleet mukana useammankin luvun verran, mutta he ovat seuranneet sitä vain sivuhenkilöiden asemasta. Heitä ei ole kirjoitettu tämän kertomuksen kertojan näkökulmaan. Heillä on omat roolinsa, ja he toimivat samalla kommentaattoreina. Mutta sinä yksin tunnet oman kertomuksesi.
Olet antanut merkityksiä tapahtumille, jotka ovat muovanneet elämääsi. Tarinastasi on tullut pitkä ja polveileva. Sillä on monia sivupolkuja. Vielä et tiedä, millainen loppuratkaisu tällä kertomuksella on. Se on vielä salaisuus. Näet ehkä jo kuitenkin suuria linjoja, jotka kaartuvat läpi vuosien, ehkä vuosikymmentenkin, kohti tuota päätepistettä. Vain sinä itse osaat pukea ne sanoiksi ja nähdä niissä syvällisemmän sanoman. Ne kertovat sinulle, kuka sinä olet, sillä mitä muuta ihmiselämä on kuin suuri kertomus?
Me jäsennämme itseämme ja elämäämme kertomusten kautta. Ilman juonta, "punaista lankaa", on vain irrallisia, sattumanvaraisia tapahtumia, kohtauksia, joita ei nivo toisiinsa mikään yhdistävä tekijä.
Kertomuksia on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Ja kertomuksilla - kuten ihmisillä - on tapana etsiytyä yhteen, kietoutua toisiinsa ja kasvaa kiinni niin kuin oksanpistokkaat. Se on tarinoiden luonto. Yhdessä ne kuiskivat ja puhelevat ja väittelevät ja kinastelevat keskenään. Onko niillä jotakin yhteistä? Miten ne eroavat? Yhden voitto on toisen tappio, yhden musta toisen valkoinen. Kertomukset eivät puhu vain siitä, miten asiat ovat, vaan siitäkin, kuinka ne eivät ole.
Joskus kertomukset kohtaavat suotuisissa merkeissä, ja niiden kärhet syleilevät toisiaan kuin murattipensailla. Vähitellen niihin liittyy yhä uusia samankaltaisia kertomuksia. Silloin pensaasta kasvaa suuri puutarha, vehreä mosaiikki. Yhden ihmisen elämänkertomus tulee osaksi kokonaisen kansan tai sukukunnan kertomusta.
Etkö sinäkin ole, tavalla tai toisella, sanoittanut itsesi osaksi suomalaista kertomusta? Me paitsi kerromme, myös luemme toisten kertomuksia eri tavoin. Millainen on sinun kertomuksesi Suomesta ja suomalaisista?
Meille kerrotaan samoja asioita yhä uudelleen, koska aiemmat kertojat ovat kokeneet ne syvästi merkityksellisiksi. Näin me otamme ne vastaan ja kirjoitamme osaksi omaa tarinaamme. Niistä tulee osa meitä, vaikkemme olisi milloinkaan itse henkilökohtaisesti olleet tekemisissä niiden kanssa. Sisu, sauna, talvisota, jurous, viina. Mikä sinulla määrittää suomalaisuutta?
Joskus meitä suuremmat kertomukset kasvavat niin suuriksi, että niiden ääni muuttuu pauhuksi ja hautaa allensa kaikki vähäisemmät soraäänet. Ne vyöryvät maininkien tai myrskypilvien tavoin yli pienten ja hauraiden ihmisten ja tempaavat heidät mukaansa. On niin paljon helpompi elää ja kokea osana suurta äänten kuoroa kuin kirkua vasten tuulta!
Yhtä ihmistä ja yhtä pohjoista kansaa suurempi kertomus puhuu vapaasta maailmasta, joka marssi sotaan pahuutta vastaan ja voitti. Tätä kertomusta on kerrottu niin usein, että se on saanut oman elämänsä, sen luut ovat lujaa kuin rauta ja sen askeleet vakaat ja betoniset. Kuka sellaista jättiläistä horjuttaisi? Kenellä olisi siihen rahkeita tai edes halua? Sillä onhan asioita, jotka ovat totta, ja asioita, jotka ovat Totta. Ainakin niille, jotka ohjailevat noiden kertomusten muovailua.
Suuria kertomuksia kerrotaan, koska ne koetaan tärkeiksi. Ne tekevät sellaisenkin ihmisen, jolla ei ole omakohtaisia kokemuksia, osalliseksi noista määrittävistä tapahtumista.
Tuo lukuisia kansoja yhteen punova eeppinen kertomus - oli se sitten himmentänyt todellisia tapahtumia miten paljon tahansa - kätkee sisälleen yhden tukipilarin, yhden monoliitin, jonka varassa kaikki seisoo. Se on peruskivi, jonka varaan se kertomus, jota me kaikki tämän maailmanpuoliskon ihmiset tänä päivänä elämme, on rakennettu.
Se on kertomus, joka pakottaa meidät kohtaamaan oman pimeytemme ja sisällämme uinuvan pedon, kertomus, joka varoittaa varjoista, jotka hiipivät sudenaskelin meitä lähemmäs aina, jos unohdamme niiden olemassaolon.
Se on kertomus, joka meidän on elettävä todeksi jälleen tammikuun 27. päivänä, jolloin seitsemän vuosikymmentä on kulunut Auschwitzin tuhoamisleirin vapauttamisesta.
Se on kertomus, jota emme voi emmekä saa unohtaa.
Se on kertomus meistä kaikista.
Se on kertomus siitä, mihin "tavalliset ihmiset" kykenevät.
Sinä ja minä.
Me sanoitamme ja muovaamme omia elämänkertomuksiamme niitä suurempien kertomusten valossa. Olemme noiden kertomustemme arkkitehtejä, mutta meillä on lupa ammentaa viisautta meitä suuremmista kertomuksista.
Ja voimme kaiken hämäryyden ja haparoinninkin keskellä uskoa todeksi, että on Yksi, joka tuntee myös meidän keskeneräisen kertomuksemme lopun, ja ohjailee rönsyilevän tarinamme käänteitä aina parempaan päin.
Myös sinä. Vain sitä tunnet koko kertomuksesi, sillä sinä olet sen sanoittanut ja elämällä kokenut. Muut tuntevat kertomuksestasi vain osia; he ovat ehkä olleet mukana useammankin luvun verran, mutta he ovat seuranneet sitä vain sivuhenkilöiden asemasta. Heitä ei ole kirjoitettu tämän kertomuksen kertojan näkökulmaan. Heillä on omat roolinsa, ja he toimivat samalla kommentaattoreina. Mutta sinä yksin tunnet oman kertomuksesi.
Olet antanut merkityksiä tapahtumille, jotka ovat muovanneet elämääsi. Tarinastasi on tullut pitkä ja polveileva. Sillä on monia sivupolkuja. Vielä et tiedä, millainen loppuratkaisu tällä kertomuksella on. Se on vielä salaisuus. Näet ehkä jo kuitenkin suuria linjoja, jotka kaartuvat läpi vuosien, ehkä vuosikymmentenkin, kohti tuota päätepistettä. Vain sinä itse osaat pukea ne sanoiksi ja nähdä niissä syvällisemmän sanoman. Ne kertovat sinulle, kuka sinä olet, sillä mitä muuta ihmiselämä on kuin suuri kertomus?
Me jäsennämme itseämme ja elämäämme kertomusten kautta. Ilman juonta, "punaista lankaa", on vain irrallisia, sattumanvaraisia tapahtumia, kohtauksia, joita ei nivo toisiinsa mikään yhdistävä tekijä.
Kertomuksia on yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Ja kertomuksilla - kuten ihmisillä - on tapana etsiytyä yhteen, kietoutua toisiinsa ja kasvaa kiinni niin kuin oksanpistokkaat. Se on tarinoiden luonto. Yhdessä ne kuiskivat ja puhelevat ja väittelevät ja kinastelevat keskenään. Onko niillä jotakin yhteistä? Miten ne eroavat? Yhden voitto on toisen tappio, yhden musta toisen valkoinen. Kertomukset eivät puhu vain siitä, miten asiat ovat, vaan siitäkin, kuinka ne eivät ole.
Joskus kertomukset kohtaavat suotuisissa merkeissä, ja niiden kärhet syleilevät toisiaan kuin murattipensailla. Vähitellen niihin liittyy yhä uusia samankaltaisia kertomuksia. Silloin pensaasta kasvaa suuri puutarha, vehreä mosaiikki. Yhden ihmisen elämänkertomus tulee osaksi kokonaisen kansan tai sukukunnan kertomusta.
Etkö sinäkin ole, tavalla tai toisella, sanoittanut itsesi osaksi suomalaista kertomusta? Me paitsi kerromme, myös luemme toisten kertomuksia eri tavoin. Millainen on sinun kertomuksesi Suomesta ja suomalaisista?
Meille kerrotaan samoja asioita yhä uudelleen, koska aiemmat kertojat ovat kokeneet ne syvästi merkityksellisiksi. Näin me otamme ne vastaan ja kirjoitamme osaksi omaa tarinaamme. Niistä tulee osa meitä, vaikkemme olisi milloinkaan itse henkilökohtaisesti olleet tekemisissä niiden kanssa. Sisu, sauna, talvisota, jurous, viina. Mikä sinulla määrittää suomalaisuutta?
Joskus meitä suuremmat kertomukset kasvavat niin suuriksi, että niiden ääni muuttuu pauhuksi ja hautaa allensa kaikki vähäisemmät soraäänet. Ne vyöryvät maininkien tai myrskypilvien tavoin yli pienten ja hauraiden ihmisten ja tempaavat heidät mukaansa. On niin paljon helpompi elää ja kokea osana suurta äänten kuoroa kuin kirkua vasten tuulta!
Yhtä ihmistä ja yhtä pohjoista kansaa suurempi kertomus puhuu vapaasta maailmasta, joka marssi sotaan pahuutta vastaan ja voitti. Tätä kertomusta on kerrottu niin usein, että se on saanut oman elämänsä, sen luut ovat lujaa kuin rauta ja sen askeleet vakaat ja betoniset. Kuka sellaista jättiläistä horjuttaisi? Kenellä olisi siihen rahkeita tai edes halua? Sillä onhan asioita, jotka ovat totta, ja asioita, jotka ovat Totta. Ainakin niille, jotka ohjailevat noiden kertomusten muovailua.
Suuria kertomuksia kerrotaan, koska ne koetaan tärkeiksi. Ne tekevät sellaisenkin ihmisen, jolla ei ole omakohtaisia kokemuksia, osalliseksi noista määrittävistä tapahtumista.
Tuo lukuisia kansoja yhteen punova eeppinen kertomus - oli se sitten himmentänyt todellisia tapahtumia miten paljon tahansa - kätkee sisälleen yhden tukipilarin, yhden monoliitin, jonka varassa kaikki seisoo. Se on peruskivi, jonka varaan se kertomus, jota me kaikki tämän maailmanpuoliskon ihmiset tänä päivänä elämme, on rakennettu.
Se on kertomus, joka pakottaa meidät kohtaamaan oman pimeytemme ja sisällämme uinuvan pedon, kertomus, joka varoittaa varjoista, jotka hiipivät sudenaskelin meitä lähemmäs aina, jos unohdamme niiden olemassaolon.
Se on kertomus, joka meidän on elettävä todeksi jälleen tammikuun 27. päivänä, jolloin seitsemän vuosikymmentä on kulunut Auschwitzin tuhoamisleirin vapauttamisesta.
Se on kertomus, jota emme voi emmekä saa unohtaa.
Se on kertomus meistä kaikista.
Se on kertomus siitä, mihin "tavalliset ihmiset" kykenevät.
Sinä ja minä.
Me sanoitamme ja muovaamme omia elämänkertomuksiamme niitä suurempien kertomusten valossa. Olemme noiden kertomustemme arkkitehtejä, mutta meillä on lupa ammentaa viisautta meitä suuremmista kertomuksista.
Ja voimme kaiken hämäryyden ja haparoinninkin keskellä uskoa todeksi, että on Yksi, joka tuntee myös meidän keskeneräisen kertomuksemme lopun, ja ohjailee rönsyilevän tarinamme käänteitä aina parempaan päin.
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja