Mitä ajattelette kuullessanne sanan "ritari"? Nousevatko mieleenne ehkä kertomukset kuningas Arthurista ja hänen Pyöreän pöydän sankareistaan? Siis näistä urhoista, joiden haarniskat säihkyivät kilpaa heidän kirkkaiden otsiensa kanssa, miehistä miehuullisimmista, jotka surmasivat lohikärmeksiä, pelastivat neitoja hädästä, puolustivat oikeutta ja kukistivat pahuutta?

Tosielämän ritarikunnat eivät historian saatossa osoittautuneet aivan tämänkaltaisiksi kuppikunniksi, mutta (anakronistiset ja epähistorialliset) legendat ammoisina aikoina eläneestä kuningas Arthurista kuvastivat niitä yleviä ihanteita, joiden mukaan ritarien odotettiin ja toivottiin elävän ja kilvoittelevan omalla kulta-ajallaan, eli sydänkeskiajalla noin vuosina 1000 - 1400.

Noina päivinä kauan, kauan sitten ritarit olivat kuninkaiden ja ruhtinaiden soturien eliittiä, sotakenttien valtiaita, parhaimmin varustettuja ja parhaimmin koulutettuja taistelijoita. Heidän edesottamuksiaan säätelivät kuitenkin pelkän sotamenestyksen ohella koko joukko sääntöjä, jotka kumpusivat osin juuri noista ihannoivista legendoista ja runoelmista; se oli ritariromanttisen kirjallisuuden ja lyriikan aikaa kukkeimmillaan.

Luuttuaan virittelevät ja aatelisrouville yksityiskonserttejaan pitävät trubaduurit olivat kuitenkin vain toinen lähde, josta ritarihyveitä ammennettiin. Toinen - yhtä väkevä ellei merkittävämpikin - oli kristinusko.

Ritari merkitsi alun alkujaan yksinkertaisesti ratsusotilasta, joka oli vannonut jollekulle ylimykselle uskollisuudenvalan. Kun tätä tai tuota kruunupäätä palvelevat karskit soturit alkoivat organisoitua varsinaisiksi ritarikunniksi, koko sääty koki suuren mullistuksen, sillä heistä tuli samalla hengellisiä toimijoita. Kirkko otti siipiensä suojaan ritariaatteen. Kuninkaiden kovista rankaisijoista tahdottiin muovata kristillisten hyveiden kunniakkaita puolustajia.

Ritarikunnat näkivät päivänvalon ristiretkiajalla. Ne perustettiin useimmiten (muttei aina) Pyhän maan tai pyhiinvaeltajien turvaksi tai avuksi. Esimerkiksi Pyhän Johanneksen ritarikunnan eli johanniittojen alkuperä oli sairaala- ja majatalopalveluita pyhiinvaeltajille tarjoavissa munkeissa, jotka omaksuivat sittemmin myös sotilaallisen suojelijan roolin. Sääntökunnissaan ritareista muotoutui soturimunkkeja, joilta odotettiin paitsi sotakuntoa, myös elämistä nöyryydessä, siveellisyydessä ja oikeamielisyydessä. Maajussien nostoväki lähti sotaan, koska oli pakko ja koska sieltä sai ryöstösaalista, mutta ritarien ainakin oletettiin keskittyvän puolustamaan heikkoja ja vähäväkisiä, "leskiä ja orpoja", pidättäytymään kavaluudesta ja epärehellisyydestä ja kaikin tavoin elämään todeksi kristillisen perinteen korkeimpia hyveitä.

Minne he sitten katosivat? Sotahistoriallisesti ritariajan voidaan katsoa päättyneen Agincourtin taisteluun (1415), jossa englantilaiset pitkäjousimiehet tekivät silppua vanhentuneisiin taktiikoihin nojaavista ranskalaisritareista, mutta äskeinen kysymys on oikeastaan erheellinen - eivät ritarikunnat minnekään kadonneet, ne vain sopeutuivat uuden ajan vaatimuksiin ja hakivat uutta muotoa. Ritarit eivät jääneet historiankirjojen ja balladien sivuille, he ovat yhä keskuudessamme.

Yksi näistä edelleen toimivista sääntökunnista on Pyhän Lazaruksen ritarikunta eli virallisesti Ordo Militaris et Hospitalaris Sancti Lazari Ierusalem. Nämä nykypäivän ritarit toimivat myös Suomessa, myös Tampereella - ja myös Eteläisessä seurakunnassamme!

Vaikka vuosisadat ovat vierineet, ritarit elävät edelleen vakiintuneen perinteen mukaisesti, vaikkakin heitä näkee nykyään pikemminkin tumma puku kuin levyhaarniska yllään. Järjestöä johtaa edelleen suurmestari, ja hierarkiassa on soturimunkkeuden ajoilta juontuvaa jämäkkyyttä. Suomessa lazarusritareita on noin 150, ja he hyväksyvät nykyään riveihinsä myös naispuolisia jäseniä.

Pyhän Lazaruksen ritarikunnan juuret ovat Pyhälle maalle perustetussa leprasairaalassa (eli lasaretissa), jonka viheliäiseen tautiin sairastuneet ritarit perustivat kohtalotovereilleen. Jo kauan heidät on tunnettu kahdeksansakaraisesta maltanrististä, joka erotukseksi edellämainittuihin johanniittoihin on väriltään vihreä.


Nykyään ritarit ovat jo panneet miekkansa tuppeen ja tavallaan palanneet takaisin juurilleen kaikkein vähäosaisimpien auttajina ja palvelijoina. Järjestö tunnetaankin nykyään erityisesti hyväntekeväisyystyöstään. Täällä Tampereella toimiva Pyhän Ristin Delegaatio on omistautunut kolmelle erityisryhmälle: lapsille, huumeidenkäytön vastaiselle työlle sekä vanhuksille.

Ritarikunnan suomalaisjäsen, tohtori Henrik Räsänen korostaa toiminnassa "Paavalin filosofiaa" eli ennaltaehkäisevää hoitoa: puututaan ongelmien syihin siellä, missä niitä esiintyy, ei ainoastaan oireiden lääkintään. Hän haluaa myös muistuttaa, ettei ritarikunta ole pelkästään hyväntekeväisyysjärjestö. Vaikka vuosisadat ovat vierineet, ritariveljet ja -sisaret nojaavat edelleen työssään voimakkaasti kristilliseen hurskauteen ja ritarillisiin ihanteisiin, joiden inspiroimina he työtän tekevät.

Nämä kahdeksan ritarillista hyvettä ovat uskollisuus, laupeus, runsaskätisyys, rohkeus, kunnia, kuolemaninho, avuliaisuus ja kunnioitus kirkkoa kohtaan. Tähän viimeiseen liittyen on syytä mainita Lazaruksen ritarikunnan olevan ainoa hengellinen ritarikunta, joka toivottaa riveihinsä tervetulleeksi myös muiden kuin katolisen kirkon jäseniä. (Hengelliset ritarikunnat ovat järjestään katolisia.)

Eräs ritarien laupeudentyön kampanjoista on ollut jo useana jouluna Tampereellakin toteutettu Joululanttikeräys, joka järjestetään myös tänä vuonna. Viinikan kirkossa lauletaan sunnuntaina 23.11. joululauluja, ja mukaan mahtuu niin Ritvalan köörin esityksiä kuin yhteislauluakin. Konsertin tuotto menee lyhentämättömänä Eteläisen seurakunnan vähäosaisten lapsiperheiden joulun hyväksi. Merkitsethän siis kalenteriisi - niin, tarkoitan, että juuri nyt!

Edellisinä vuosina nämä nykypäivän ritarit ovat onnistuneet viemään joulun iloa ja kristillisen lähimmäisenrakkauden viestiä lukuisiin puutteenalaisiin koteihin. Toivotaan ja rukoillaan, että näin käy myös tänä vuonna.