Huomi-O! Aseeen-TO! Olalleee... VIE!

Maanantaina alkoivat taas sotalaitoksen kutsunnat, ja tuhannet nuoret miehet, nuo sukupuoleltaan lähtökohtaisesti tykinruoaksi parahultaisesti sopivat kansalaisemme, kerääntyivät sankoin kahdeksantoistakesäisin joukoin ympäri Suomenmaan erikirjaimisia palvelusluokituksia vastaanottamaan.

Vähemmälle huomiolle jäi muuan erikoinen tapaus, joka kirjattiin muistiin eräällä kutsuntapaikalla. Välikohtaus eteni vapaasti kerrottuna suunnilleen tähän tapaan:

Kesken valkokankaalla pyörivän indoktrinaatiofilmin kutsuntapaikan ovi potkaistaan auki. Niin kapiaiset kuin isänmaan toivotkin käännähtävät ympäri ja siristelevät silmiään kirkkaalle valolle, joka tulvii ovesta sisälle hämärään saliin. Ovensuuhun on ilmestynyt joku pitkätukkainen, hipiltä näyttävä kaveri, joka on pukeutunut vähän nuhjuiseen kauhtanaan ja likaisiin sandaaleihin. Tulokkaan olkapäällä istuu pulu, ja hänellä on toisessa kädessään risu, joka saattaa olla oliivipuusta katkaistu.

"Älkää peljätkö!" tulija huudahtaa, kun sotilaspoliisit lähestyvät häntä ja hänen vaaralliselta vaikuttavaa astaloaan pamppujensa kanssa. "Minä olen tullut julistamaan vangituille vapautusta, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta!"

Kanta-aliupseerit vaihtavat merkitseviä silmäyksiä: "Ai, taas näitä tyyppejä..." Yksi muita ärhäkämpi kenraali rähjäisee: "Kuules, nuori mies, täällä me puolustamme kansan vapautta!"

Tulija hymyilee vanhalle upseerille lempeästi ja vastaa: "Ei väellä eikä voimalla, vaan minun hengelläni. Totisesti minä sanon teille: se, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu."

"No onneksi meillä onkin Saksasta halvalla ostettuja panssarivaunuja!" joku koiranleuka huikkaa. Salissa hörötellään; eihän tämä nyt niin vakava asia ole. Päästään kavereitten kanssa vähän höntsäilemään metsään ja opitaan marssimisen askelmerkkejä. Onhan se kai vähän niin kuin tapa, että näin oletetaan tehtävän.

Lempeän näköinen mies hymyilee yhä pitkämielisesti ja vilkuilee valkokankaalla välkkyvää Vänrikki Stool -henkistä rainaa. "Niin, teille on opetettu: rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi. Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin."

"No mutta tämähän on silkkaa epäisänmaallisuutta!" suutahtaa monitähtinen kenraali viikset väpättäen ja prenikat helisten. "Jos tahdotaan rauhaa, on valmistauduttava sotaan - tajuaahan sen tykkimiestäkin tyhmempi!"

Turvamiesten piirittämä pitkätukkainen partamies huokaa ja lausahtaa: "Autuaita ovat rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen."

Vaikka kenraali on yltiöisänmaallinen mies, hänen poskensa punoittavat silti terhakasti kuin aikanaan liput rautaesiripun takana. "No kodin, uskonnon ja isänmaan asiallahan tässä ollaan, pahus soikoon!"

"Uskonnonko...? Miksi te sanotte minulle: 'Herra, Herra', mutta ette tee, mitä minä sanon?" Mies kuulostaa nyt aidosti hämmentyneeltä.

"Vai että... Ja minä olen sinulle 'herra kenraali'! Millä oikeudella sinä tänne tulet meitä moittimaan?" kenraali pihisee.

"En minä ole puhunut omissa nimissäni", eriskummallinen miekkonen vastaa. "Isä, joka on minut lähettänyt, on määrännyt, mitä minun tulee puhua ja julistaa."

No varmaan on entinen hippi sekin, kenraali ajattelee. Ääneen hän tuhahtaa: "Ja määräyksiä nämäkin miehet - ja naiset", hän muistaa kiireesti lisätä, "tottelevat! Mikä tässä on nyt niin kamalan vaikea ymmärtää? Eihän sodassa sentään tapeta ihmisiä, siellä vain kaatuu vihollisia! Sotilaat vain noudattavat käskyjä."

"Niin", huokaa ovensuussa seisova mies surullisesti ja näyttää kämmeniään, joissa on häijynnäköiset arvet, "minulla on siitä jonkin verran kokemusta itsellänikin."

Hän ei tee vastarintaa eikä suutansa avaa, kun sotilaspoliisi saattelee hänet ulos kutsuntapaikalta. Screenillä leffa jatkaa pyörimistään. Kenraali unohtaa pian omituisen välikohtauksen sitä katsellessaan, siellä näkyy niin kivoja pyssyjäkin. Kyllä niillä näistä pojista vielä miehiä tehdään!