Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
10.2.2016 8.48
Toisenlaista paastoa
ristin merkki julistaa?
Mitähän kirkko voisi tänä päivänä omia itselleen, vai voiko?
Paastoja on nykyään jos jonkinsorttisia tarjolla, ja aika moni niistä on ihan puhtaan sekulaarejakin ilmiöitä. "Ryhdy mullistavalle jakinnenärustopaastolle, hanki hoikka vyötärölinja uimarantakeleihin mennessä!" Paastosta on tullut näppärä sana, ideashoppailua, jolla voi trendikkäästi hyödyttää itseään jonkin muotivillityslaihdutuskuurin kautta. Kantavana ajatuksena lienee: mitä minä tästä hyödyn, ja kuinka nopeasti.
Paaston kirkolliset juuret ovat monelta ehkä vähän hukassa, mutta eipä kait kristikunnalla mitään yksinoikeutta paastoon olekaan. Ehkäpä tämä on osaltaan oikeastaan positiivista kehitystä: jos sana tai ilmiö onkin tuttu jonkin toisen mutkan kautta, kirkko voi siihen sisältyvällä omalla hengellisellä sanomallaan tavoittaa ihmisiä paremmin. "Ai tällaista paastolla siis haetaan, aika hyvä ajatus, pitääkin jakaa facessa!"
Vai pitäisikö tällaisen tavallisen luterilaisen olla mukana koko asiassa? Kun eikös paasto ole jotain katolista hapatusta?
Paastolla on kyllä usein näkyvämpi rooli katolisessa perinteessä. Mutta se on yhtä lailla luterilaisen ja ortodoksin ja helluntailaisen ja kenen tahansa kristityn juttu, sillä se nojaa vahvasti Jeesuksen omiin opetuksiin.
Paasto on viime kädessä luopumista, mutta ei oman itsen tai sen kapeamman vyötärölinjan tähden. Paasto on omasta luopumista toisen hyväksi.
Se on leivän murtamista nälkäiselle, alastomien vaatettamista, kodin tarjoamista kodittomille, sorron ja alistamisen kumoamista (Jes. 58). Paasto on sydämen paastoa, sielun hiljaista itsetutkiskelua ja parannuksentekoa, joka ihannemuodossaan levittäisi hyvää paastoajan ympärille, palvelisi hänen lähimmäistään - ja sillä tavalla, toisen kautta, myös häntä itseään. Ja mieluiten vielä niin, ettei siitä pidetä mitään meteliä; että se pysyy salassa muilta paitsi Taivaalliselta Isältä (Matt. 6:16-18).
Toisin sanoen: paasto on Jumalan valtakunnan rakentamista. Eipä suinkaan sattumalta Yhteisvastuukeräyksemmekään ala juuri näin paastonajan kynnyksellä.
Jeesus oli vallankumouksellinen. Hän oli sitä kuitenkin aivan eri tavalla kuin hänet tuominneet roomalaiset miehittäjät kuvittelivat, tai jollaisena jotkut anarkistit ovat häntä visioineet. Jeesus julisti sydänten vallankumousta. Hän tiesi, että muutos ihmisten sydämessä muuttaa samalla koko ihmisen ja hänen toimintansa; ja ihmisten toiminta puolestaan muuttaa yhteiskuntaa ja koko maailmaa. Mikä tahansa vallankumous, joka lähtee ulkopuolelta, mutta ei tavoita sisintä ja ydintä, on tuomittu epäonnistumaan. Sanonta "vallankumous syö omat lapsensa" ei ole tuulesta temmattu.
Jumalan valtakunta murtautuu esiin ihmisen sydämessä, ja sitä kautta sen valo loistaa ympäröivään maailmaan, hajottaa varjot, murtaa pahuuden vallan ja tuo meitä askel askeleelta lähemmäs sellaista toivon kuvaa, joka jo Raamatun alkulehtien paratiisikertomuksessa meille on lohdutukseksi annettu: hyvä ja puhdas maailma olisi mahdollinen, jos synti ei hallitsisi ja rehottaisi!
Mitähän kirkko voi tänä päivänä omia itselleen? Onko "synti" sellainen asia, jota kirkolla on vielä lupa julistaa? Me rikkonaiset ja uupuneet ihmiset kaipaamme armon ja lohdutuksen lempeitä sanoja. Mutta saako vääriä ja pahoja asioita vielä post-postmodernissa kirkossa kutsua synniksi?
Maailma muuttuu hengästyttävän nopeasti. Muutosten äkkinäisyys ja arvaamattomuus ovat totta Suomessakin. Se on meille uutta. Olemme jollakin tasolla yhä henkisesti Impivaaran hiljaisissa savupirteissä, joissa maailma mataa tuttuun tapaan kesät talvet, ja uudet hössötykset omaksutaan vähitellen, tai jätetään suosiolla seuraavalle sukupolvelle. Enää sellainen ei vain ole mahdollista. Hyvässä ja pahassa meidän on ollut pakko oppia odottamattomiin, ennakoimattomiin muutoksiin.
Uusi ja tuntematon arveluttaa, pelottaakin. Mitä arvottomampana, kyvyttömämpänä hallita elämäänsä ja ahdistuneempana ihminen itsensä kokee, sen kylmemmin pelko - vaikeasti määriteltävä, hahmoton, varjomainen mutta silti todellinen pelko - pusertaa sydänalaa. Pelokas ihminen on altis vihaamaan; pelko on vihan polttoainetta. Samalla pelko ja viha ovat sellaisia alkukantaisimpia tunteita, joita on kaikkein helpointa ohjailla haluttuun suuntaan, siihen ei tarvita kuin ripaus viekkautta ja sopiva annos karismaa.
Myös pelko elää ihmisen sydämessä, muuttaa häntä ja hänen tekemisiään ja sitä kautta maailmaa hänen ympärillään.
Pari viikkoa sitten pelon ja vihan viestiä tuova kulkue marssi Kristuksen ristiä kantaen. Kun kirkko lausui ääneen sen, mikä ääneen lausuttava oli - että risti seisoo kaikkea vihaa, syrjintää, sortoa, tuhoa ja väkivaltaa vastaan - vastareaktiona oli kiihkeä halu haastaa kirkko oikeuteen kunnianloukkauksesta.
Kirkon työhön ja olemukseen kuulunee edelleen myös synnin kutsuminen synniksi. Erityisesti silloin, jos vihaa ja tuhoa julistavat joukot pyrkivät viekkaudella omimaan evankeliumin valon ja rakkauden merkin omaksi aseekseen. Joitakin vuosikymmeniä sitten kirkko nukkui, kun sama tapahtui, ja Suomenkin kaduilla marssittiin pimeyden nimissä. Nyt on syytä pysytellä hereillä ja sanoa ääneen: "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä."
Sitä tärkeämpää on pitää oikeanlaista paastoa, joka tekee hyvää kaikille lähimmäisillemme, ulkoisiin tai sisäisiin seikkoihin katsomatta.
Me tarvitsemme toisenlaista paastoa nyt enemmän kuin koskaan.
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun näet hänet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.
(Jes. 58:6-7)
Paastoja on nykyään jos jonkinsorttisia tarjolla, ja aika moni niistä on ihan puhtaan sekulaarejakin ilmiöitä. "Ryhdy mullistavalle jakinnenärustopaastolle, hanki hoikka vyötärölinja uimarantakeleihin mennessä!" Paastosta on tullut näppärä sana, ideashoppailua, jolla voi trendikkäästi hyödyttää itseään jonkin muotivillityslaihdutuskuurin kautta. Kantavana ajatuksena lienee: mitä minä tästä hyödyn, ja kuinka nopeasti.
Paaston kirkolliset juuret ovat monelta ehkä vähän hukassa, mutta eipä kait kristikunnalla mitään yksinoikeutta paastoon olekaan. Ehkäpä tämä on osaltaan oikeastaan positiivista kehitystä: jos sana tai ilmiö onkin tuttu jonkin toisen mutkan kautta, kirkko voi siihen sisältyvällä omalla hengellisellä sanomallaan tavoittaa ihmisiä paremmin. "Ai tällaista paastolla siis haetaan, aika hyvä ajatus, pitääkin jakaa facessa!"
Vai pitäisikö tällaisen tavallisen luterilaisen olla mukana koko asiassa? Kun eikös paasto ole jotain katolista hapatusta?
Paastolla on kyllä usein näkyvämpi rooli katolisessa perinteessä. Mutta se on yhtä lailla luterilaisen ja ortodoksin ja helluntailaisen ja kenen tahansa kristityn juttu, sillä se nojaa vahvasti Jeesuksen omiin opetuksiin.
Paasto on viime kädessä luopumista, mutta ei oman itsen tai sen kapeamman vyötärölinjan tähden. Paasto on omasta luopumista toisen hyväksi.
Se on leivän murtamista nälkäiselle, alastomien vaatettamista, kodin tarjoamista kodittomille, sorron ja alistamisen kumoamista (Jes. 58). Paasto on sydämen paastoa, sielun hiljaista itsetutkiskelua ja parannuksentekoa, joka ihannemuodossaan levittäisi hyvää paastoajan ympärille, palvelisi hänen lähimmäistään - ja sillä tavalla, toisen kautta, myös häntä itseään. Ja mieluiten vielä niin, ettei siitä pidetä mitään meteliä; että se pysyy salassa muilta paitsi Taivaalliselta Isältä (Matt. 6:16-18).
Toisin sanoen: paasto on Jumalan valtakunnan rakentamista. Eipä suinkaan sattumalta Yhteisvastuukeräyksemmekään ala juuri näin paastonajan kynnyksellä.
Jeesus oli vallankumouksellinen. Hän oli sitä kuitenkin aivan eri tavalla kuin hänet tuominneet roomalaiset miehittäjät kuvittelivat, tai jollaisena jotkut anarkistit ovat häntä visioineet. Jeesus julisti sydänten vallankumousta. Hän tiesi, että muutos ihmisten sydämessä muuttaa samalla koko ihmisen ja hänen toimintansa; ja ihmisten toiminta puolestaan muuttaa yhteiskuntaa ja koko maailmaa. Mikä tahansa vallankumous, joka lähtee ulkopuolelta, mutta ei tavoita sisintä ja ydintä, on tuomittu epäonnistumaan. Sanonta "vallankumous syö omat lapsensa" ei ole tuulesta temmattu.
Jumalan valtakunta murtautuu esiin ihmisen sydämessä, ja sitä kautta sen valo loistaa ympäröivään maailmaan, hajottaa varjot, murtaa pahuuden vallan ja tuo meitä askel askeleelta lähemmäs sellaista toivon kuvaa, joka jo Raamatun alkulehtien paratiisikertomuksessa meille on lohdutukseksi annettu: hyvä ja puhdas maailma olisi mahdollinen, jos synti ei hallitsisi ja rehottaisi!
Mitähän kirkko voi tänä päivänä omia itselleen? Onko "synti" sellainen asia, jota kirkolla on vielä lupa julistaa? Me rikkonaiset ja uupuneet ihmiset kaipaamme armon ja lohdutuksen lempeitä sanoja. Mutta saako vääriä ja pahoja asioita vielä post-postmodernissa kirkossa kutsua synniksi?
Maailma muuttuu hengästyttävän nopeasti. Muutosten äkkinäisyys ja arvaamattomuus ovat totta Suomessakin. Se on meille uutta. Olemme jollakin tasolla yhä henkisesti Impivaaran hiljaisissa savupirteissä, joissa maailma mataa tuttuun tapaan kesät talvet, ja uudet hössötykset omaksutaan vähitellen, tai jätetään suosiolla seuraavalle sukupolvelle. Enää sellainen ei vain ole mahdollista. Hyvässä ja pahassa meidän on ollut pakko oppia odottamattomiin, ennakoimattomiin muutoksiin.
Uusi ja tuntematon arveluttaa, pelottaakin. Mitä arvottomampana, kyvyttömämpänä hallita elämäänsä ja ahdistuneempana ihminen itsensä kokee, sen kylmemmin pelko - vaikeasti määriteltävä, hahmoton, varjomainen mutta silti todellinen pelko - pusertaa sydänalaa. Pelokas ihminen on altis vihaamaan; pelko on vihan polttoainetta. Samalla pelko ja viha ovat sellaisia alkukantaisimpia tunteita, joita on kaikkein helpointa ohjailla haluttuun suuntaan, siihen ei tarvita kuin ripaus viekkautta ja sopiva annos karismaa.
Myös pelko elää ihmisen sydämessä, muuttaa häntä ja hänen tekemisiään ja sitä kautta maailmaa hänen ympärillään.
Pari viikkoa sitten pelon ja vihan viestiä tuova kulkue marssi Kristuksen ristiä kantaen. Kun kirkko lausui ääneen sen, mikä ääneen lausuttava oli - että risti seisoo kaikkea vihaa, syrjintää, sortoa, tuhoa ja väkivaltaa vastaan - vastareaktiona oli kiihkeä halu haastaa kirkko oikeuteen kunnianloukkauksesta.
Kirkon työhön ja olemukseen kuulunee edelleen myös synnin kutsuminen synniksi. Erityisesti silloin, jos vihaa ja tuhoa julistavat joukot pyrkivät viekkaudella omimaan evankeliumin valon ja rakkauden merkin omaksi aseekseen. Joitakin vuosikymmeniä sitten kirkko nukkui, kun sama tapahtui, ja Suomenkin kaduilla marssittiin pimeyden nimissä. Nyt on syytä pysytellä hereillä ja sanoa ääneen: "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä."
Sitä tärkeämpää on pitää oikeanlaista paastoa, joka tekee hyvää kaikille lähimmäisillemme, ulkoisiin tai sisäisiin seikkoihin katsomatta.
Me tarvitsemme toisenlaista paastoa nyt enemmän kuin koskaan.
Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista,
irrotat ikeen hihnat
ja vapautat sorretut,
että murskaat kaikki ikeet,
murrat leipää nälkäiselle,
avaat kotisi kodittomalle,
vaatetat alastoman, kun näet hänet,
etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.
(Jes. 58:6-7)
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja