Mikä on alttari?

Sitä voisi nimittää pöydäksi, paremman sanan puutteessa. Vähän niin kuin tyrannosaurusta voi kutsua liskoksi. Periaatteessa pitää paikkansa, mutta sorkitaan silti asian ytimen ohi.

Alttari on juhlapöytä, armopöytä, jonka luona saamme olla Jumalan kasvojen edessä ja levätä Hänen rakkautensa ehdottomuudessa. Alttari on niitä konkreettisia asioita, joita me rajalliset ihmiset tarvitsemme, jotta usko vahvistuu ja sielu lepää. Jumala on ihmistä lähellä kaikkialla; silti juuri alttarin äärellä koemme usein voimakkaimmin olevamme liki Pyhää. Alttari on turvapaikka, tyyni poukama maailman myrskyjen keskellä, keskelle erämaata kätkeytyvä lähde, jonka vesi on virvoittavaa eikä lopu koskaan.

Alttarin luona on aina pääsiäinen!

Ja pääsiäisen sanoma on aina ajankohtainen. Se on viesti ihmisjärjen rajat ylittävästä rakkaudesta. Hyvää on helppo rakastaa. Enemmän vaatii, jos rakastaa jotakuta pahaa. Pääsiäisen salaisuutena on Jumala, joka rakastaa kaikkein läpimädintäkin ihmistä niin paljon, että on valmis antamaan henkensä voidakseen pitää tämän luonansa iankaikkisesti. Siitä eivät uutiset juuri paremmiksi muutu.

Pääsiäisen sanoma oli hiljaisella viikolla hukassa monelta. Hiljainen viikko olisi lisäksi kaikkea muuta kuin hiljainen, enkä nyt puhu päivät läpeensä auki ammottaneista supermarketeista. Ensin palmusunnuntaina pahoitti mielensä ja syyti ilmoille törkeyksiä muuan poliittinen henkilö, kun maahanmuuttajataustaiset lapset olivat kotoutuneet ja kiersivät virpomassa muiden suomalaismukuloiden mukana. Ja tuskin tämä rimanalitus oli saatu möläytettyä, kun draama jatkui pääsiäisenä. Bibliodraaman sijasta eräs kansanedustaja teki kirjallisen kysymyksen, kun arkkipiispamme oli ilmoittanut, että kirkko auttaa vastakin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita pakolaisia tarjoamalla näille turvapaikkaa, jos on syytä epäillä, että käsittelyprosessia ei ole hoidettu niin kuin Strömsössä.

Moni tuohtui arkkipiispaa kuunneltuaan ja erosi kirkosta. Näin siis meillä Suomessa, kun arkkipiispa puhuu vain niin kuin Raamattukin sanoo.

Arkkipiispa Mäkinen ei tehnyt edes mitään erikoista irtiottoa tai radikaalia vetoa. Hän vahvisti yksinkertaisesti kirkon liittymisen vuosituhansia kestäneeseen perinteeseen, joka kumpuaa velvollisuudesta seistä heikoimmassa asemassa olevan lähimmäisen puolella.

Mikä tämä "kirkko turvapaikkana" -juttu oikeastaan siis on?

Kristillistä traditiota oikein laajalti ajateltuna juuria voi kaivella jo vanhatestamentillisista kerrostumista saakka. Heprealaisten keskuudessa tunnettiin ajatus Jumalan alttarista turvapaikkana, suojana syyttäjiltä ja vainoojilta. Esimerkiksi Ensimmäisessä kuninkaiden kirjassa (2:28-34) kerrotaan, kuinka Joab haki turvapaikkaa takertumalla alttarin sarviin kiinni; hänen kohdaltaan tilanne tosin päättyi sangen verisesti, mutta anekdootti valottaa joka tapauksessa vallinnutta ajattelua. Samoin nimetään erityisiä turvakaupunkeja (esim. 5. Moos. 19:4-11), joiden suojiin sukulaisten verikostoa pakenevan oli luvallista jäädä, jos hän oli tarkoittamattaan syyllistynyt kuolemantuottamukseen.

Varhaiset kristityt omaksuivat ajatuksen kirkosta turvapaikkana, jossa kuka tahansa vainottu - pahantekijäkin - oli turvassa väkivallalta. Vaikka ajatus siis eli jo heprealaisessa kulttuurissa, alkuseurakunnat omaksuivat sen luultavasti roomalaisilta ja kreikkalaisilta, joilla oli myös samantapaisia pyhäkkösääntöjä. Varhaisella keskiajalla oikeus oli murheellisen usein "oikeutta" isoilla lainausmerkeillä. Oikeusistuimet eivät tutkineet tapauksia, vaan syytetyn harteille jäi todistaa, että hän ei ollut syyllinen siihen, mistä häntä keksittiinkään syyttää. Väkijoukkojen lynkkaus, kidutus kuulusteluissa ja summittaiset teloitukset olivat erittäin todennäköinen seuraus, mikäli joku jäi - syystä tai syyttä - oikeudenpalvelijan hampaisiin. Silloin kirkko tarjosi väliaikaisen turvapaikan, jotta syytetty saattoi puolustaa itseään, tai vaihtoehtoisesti tunnustaa syntinsä ja rikoksensa ja hirsipuun sijasta lähteä maanpakoon. Kirkonmiehet suojelivat siis myös rikollisia kolkolta kohtalolta, jos kohta näiden oli silti kannettava tekojensa seuraukset ja lähdettävä maanpakoon. Näin toimittiin etenkin Englannissa, jonka kronikoista löytyy viitteitä kirkoista turvapaikkoina noin vuodesta 600 alkaen. Käytäntö tunnettiin myös Frankkivaltakunnassa jo ainakin vuosisata aiemmin.

Kirkko turvapaikkana oli myös iso juttu. Yksi keskiajan kuuluisimmista murhista tuli niin kuuluisaksi, koska se häpäisi samalla pyhän tilan lähtökohtaisen suojan ja koskemattomuuden. Kun kuninkaalle uskolliset ritarit murhasivat miekoin Canterburyn arkkipiispa Thomas Becketin (1118-1170), he eivät ainoastaan vuodattaneet kirkonmiehen verta, vaan tekivät sen kirkossa ja vieläpä alttarilla. Elämään on jäänyt myös lentävä lause Béziersin kaupungin taistelusta vuodelta 1209, jolloin asukkaat hakivat suojaa katedraalista, ja kaupunkiin hyökänneet ristiritarit saivat operaatiota johtavalta apotilta käskyn tappaa kaikki, myös kirkkoon paenneet. Tällaiset tapaukset järkyttivät kristikuntaa, joka oli tottunut yhdistämään alttarin, kirkon ja varjeluksen toisiinsa.

Perinteellä on siis perin pitkät juuret, mutta palataan takaisin nykyaikaan. Se, mitä kirkosta pääsiäisenä kiukuissaan eronneet eivät varmaankaan huomanneet, on, ettei arkkipiispa suinkaan kannustanut anarkiaan. Turvapaikkakysymyksissä kirkko tekee kiinteää yhteistyötä viranomaisten kanssa, jotta apua tarvitsevan ihmisen asia saadaan vietyä eteenpäin ja ratkaistua. Silkka omin päin pööpöily ei pidemmän päälle auttaisi tilannetta ollenkaan - päinvastoin, siitä aiheutuisi vain lisää murhetta jo muutenkin kaiken menettäneelle lähimmäiselle. Toimiva yhteistyö viranomaisten kanssa varmistaa, että mikäli turvapaikkaa hakevan ihmisen tilanne vaatii tarkempaa selvitystä, näin myös tapahtuu. Ei ole siis kysymys siitä, että ihmisiä ryhdyttäisiin piilottelemaan kellareissa.

Siihen ei onneksi ole tarvetta Suomessa. Toivottavasti ei koskaan tulekaan.

Mitä muutakaan arkkipiispa oikeastaan olisi voinut sanoa? Tai mitä muuta kirkko voisi tehdä? Apua tarvitseva lähimmäinen on lähimmäinen, tulipa hän fyysisesti läheltä tai kaukaa. Kristityt - siis Kristuksen seuraajat - kutsutaan tällaisessa tilanteessa elämään todeksi lähimmäisenrakkauden, laupeuden ja armon evankeliumia.

Kun juttelin aikuiseen ikään ehtineiden, 80-90-vuotiaiden rouvien kanssa - siis sen sukupolven, joka on omakohtaisesti kokenut sotavuodet - he päivittelivät surumielisesti, miten Suomi on muuttunut niin kovasydämiseksi ja itsekkääksi, että jos kirkko julistaa laupeutta hätää kärsiviä kohtaan, ihmiset siitä sankoin joukoin eroavat.

Vaikka kirkon ovet heiluisivatkin, onneksi ne alttarille vievät ovat aina auki.