Tyhjä ja ontto olo. Siinä ensimmäinen tunne, kun luin netistä varhaisimman, lyhyen uutissähkeen Pariisin verilöylystä. Fanaattinen kaksikko murhasi kaksitoista toimittajaa ja poliisia Charlie Hebdo -lehden toimituksessa. Syy? Koska lehti oli julennut iskeä pilkkakirveellä pyhiä arvoja. Terroristit ilmeisesti katsoivat olevansa oikeutettuja hirmutekoihin, koska heille oli tullut paha mieli.

Tätä kirjoittaessani murhaajat ovat yhä karkuteillä. Sivistynyt maailma suree.

Jokaisella ihmisellä, olipa hän hengellisesti suuntautunut tai ei, on tärkeitä ja luovuttamattomia arvoja, joita hän voi nimittää itselleen pyhiksi. Ne voivat kummuta vuosituhantisista uskonnollisista kirjoituksista tai yleisinhimillisistä aatteista tai poliittisista filosofioista. Niitä on vaikeaa, joskus epäreiluakin arvottaa. Kukin meistä tietää kyllä, kuinka syvästi itse vaalii sitä, minkä sydämessään tuntee rakkaimmaksi ja arvokkaimmaksi.

Kaikki nämä arvot ovat myös sikäli samalla linjalla, ettei yksikään voi julistautua koskemattomaksi. Mikään - tai kukaan - ei voi kuvitella olevansa huumorin tai arvostelun yläpuolella. Ei yksikään. Miksi kenelläkään olisi sellainen etuoikeus? Kuka sellaisen voisi antaa?

Huumori voi olla lempeän kujeilevaa tai viiltävän kriittistä. Muodossa tai toisessa sen on kuitenkin saatava olla olemassa. Sille on annettava tilaa kasvaa ja rönsyillä, tuoksuipa se sitten ruusuilta tai tunkiolta.

Vapaus nauraa tekee maailman eläväksi. Tyrannia versoo kaikkialla siellä, missä tuota vapautta yritetään kahlita. Ajatusten tyrannia on pahempaa kuin aseiden tyrannia. Jälkimmäinenkin seuraa aina väistämättä ensiksi mainitusta.

Huumoria tarvitaan, koska sen tehtävänä on olla ikuinen piikki niiden lihassa, jotka kuvittelevat itsestään liikoja. Kun aikoinaan kuninkaan arvostelu oli majesteettirikos, kruunupäiden ympärillä parveili selkäruodottomia jeesmiehiä, jotka keskittyivät hännystelemään ja mielistelemään ja edesauttamaan, että idioottihallitsijat pysyivätkin idiootteina. Ainoastaan narrilla oli oikeus ja lupa sanoa suoraan, mitä oli asioista mieltä. Narri pilkkasi, irvaili, herätti paheennusta, loukkasi ja arvosteli - ja monasti oli ainoa, jonka suusta kuningas kuuli totuuden.

Ilveilijä närkästyttää. Totuudenpuhujaa vihataan vielä enemmän. Kipeimmin huumori pistää silloin, kun se osuu asian ytimeen. Pitäisikö siis kysyä, miten tarkka tähtäys mahtaakaan olla silloin, kun seurauksena on barbaarinen ja väkivaltainen hyökkäys?

Olen minäkin kahlannut Charlie Hebdon pilakuvia läpi. Joukossa on aika mauttomia ja suorastaan vastenmielisiä tapauksia, mutta paljon oikeasti (ja epäkorrektisti) hauskojakin. Toisinaan irvitään pelkästä irvimisen ilosta. Silloinkin periaate on kuitenkin sama: lyödään tasapuolisesti kaikkia yhtä kovaa. Myös minun arvojani. Kukaan tai mikään ei voi asettaa itseään toista loukkaamattomampaan asemaan. Poikkeus on kiihotus jotakin kansanryhmää kohtaan. Silloin puhutaan väkivallasta, tyranniasta. Siitä on vapauden - tai pyhän - puolustus kaukana.

Kirkonkaan ei pidä kavahtaa satiiria ja irvailua. Jonkun täytyy saada pitää meteliä ja puhua asioista, joista muut eivät ehkä uskalla. Eikä huumoria viiltävämpää miekkaa olekaan. Joskus keisarin uusille vaatteille täytyy saada nauraa.

Jeesustakin pilkattiin, arvosteltiin ja yritettiin saada naurunalaiseksi sanomisistaan ja tekemisistään. Hän suhtautui asiaan kuitenkin rauhallisesti ja esitti hyvin käyttökelpoisen toimintaohjeen tähänkin aikaan: "Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani." (Joh. 7:16-17) Ei uskontojen edustajienkaan tule suotta närkästyä irvailusta, vaan vastata siihen esimerkillisesti; jos heidän oppinsa ja tekonsa ovat oikeita ja hyviä, varmasti totuus tulee kyllä julki itsestään, kun niiden mukaan eletään. Ja tämä koskee kaikkia mahdollisia uskontoja, kirkkoja, lahkoja ja kuppikuntia.

Väkivaltaista fundamentalismia vastaan paras ase on huumori. Niin kauan kun voimme nauraa, niin kauan hengitämme edelleen vapautta.