Minusta tiernapojat ovat aika hauska perinne. En ole itse ollut koskaan laulamassa tiernapoikana tai muunakaan tiernahenkilönä, ehkä siksi, etten osaa, mutta esityksiä on silti mukava seurata, vaikka niitä toisinaan moititaankin aika epäkristillisiksi ja aikaansa eläneiksi ellei suorastaan jo rasistisiksi ilveilyiksi. Niissähän yhtenä päähenkilönä seikkailee syntynyttä Vapahtajaa etsimään lähtenyt Muriaanein kuningas, jonka styranki Herodes sitten pakottaa kumartamaan itseään.

Tuo tummahipiäinen ruhtinas on saapunut suomalaiseen tiernapoikaperinteeseen paljon vanhemmasta traditiosta, jouluevankeliumiin liittyvän itämaan tietäjien ympärille syntyneestä legendojen kudelmasta. Vanhan katolisen pyhimystradition mukaan noita itämaan viisaita miehiä oli kolme, Caspar, Melchior ja Balthasar nimeltään, ja yksi heistä on toistuvasti kuvattu taiteessa mustaihoisena. Legendoissa miehet ovat kuninkaita kaikki. Heidän kauttaan ikään kuin koko maanpiiri saapuu polvistumaan Kristuksen seimen äärelle samaan aikaan, kun valitun kansan oma kuningas punoo omia verisiä juoniaan vastasyntyneen Jeesus-lapsen turmioksi.

Raamatussa tietäjät esiintyvät ainoastaan Matteuksen evankeliumissa. Siinä heistä kerrotaan sangen vähän. Sanallakaan ei puhuta heidän kuninkuudestaan. Edes heidän lukumäärästään ei anneta tarkempaa selitystä. Perinteisesti on tulkittu heitä olleen kolme, koska kolmenlaiset arvokkaat lahjat Jeesus-lapselle kannettiin. Kullan, suitsukkeen ja mirhan on ajateltu jo ikään kuin puolivahingossa kertoneen profetianomaisesti Jeesuksen tulevasta tehtävästä: kultaa kuninkaalle, suitsuketta ylipapille, mirhaa hautaanvoitelua varten.

Keitä nuo "tietäjät", itämaan viisaat miehet, oikein olivat? Kun heidät noin harvasanaisesti esitellään, voitaneen olettaa, että Matteuksen evankeliumia kuuntelevat varhaiset kristityt kyllä ymmärtäväisesti nyökytellen tiesivät, millaisesta väestä puhuttiin.

Matteuksen evankeliumi kirjoitettiin alun alkujaan kreikan kielellä, joka oli aikansa maailmankieli noilla seuduin Välimeren pohjukassa. Siinä Jeesus-lapsen ja pyhän perheen luo Betlehemiin saapuvat magoi eli "maagit". Ajanlaskun alun tietämissä termi oli yleistynyt kreikkaa puhuvassa maailmassa eräänlaiseksi yleissanaksi tarkoittamaan kaikkia niitä oppineita miehiä, jotka olivat perehtyneet kaldealaiseen eli babylonialaiseen viisauteen. Tämä viisaus piti sisällään sekä maallista että hengellistä tietoa, kuten tuohon aikaan ja paljon myöhemminkin oli akateemisuudessa tapana: matematiikkaa ja tarustoa, ennustustaitoa ja filosofiaa, jumaluusoppia - ja tähtitiedettä.

Kreikkalaiset kutsuivat Kaldeaksi muinaista Babylonian maata, joka myös Kaksoisvirtainmaan ja Mesopotamian nimellä tunnettiin. Siellä, nykyisen Irakin alueella, olivat syntyneet Lähi-idän ja koko maailman ensimmäiset suuret, edistyneet sivilisaatiot. Sumerilaiset ja babylonialaiset ennuspapit etsivät jumalten tahtoa eläinten sisuskaluista ja tähtitaivaan ilmiöistä, ajateltiinhan jumalten ja taivaankappaleiden olevan olemuksellisesti yhtä ja samaa. Siinä sivussa he onnistuivat kehittämään matematiikan ja kalenteroinnin perusteet, joihin mekin nojaamme edelleen vuosituhansia myöhemmin. Voi kuulostaa hassulta, että uhrilampaiden maksan tutkiskelu hyvien tai huonojen enteiden toivossa edistäisi millään tavalla tieteen kehittymistä, mutta niinpä vain laativat paikalliset haruspeksit yksityiskohtaisia luetteloita kaikenlaisista mahdollisista pötsi-ilmiöistä ja näin tarkoittamattaankin vauhdittivat empiirisen tiedonkäsittelyn ja analyyttisen ajattelun syntyä. Samoin, joskin vähemmän verisesti, oli myös tähtien tarkkailun kanssa. Babylonialaiset ennuspapit laativat melko tarkkoja laskelmia planeettojen liikkeistä ja radoista ja olivat ensimmäisiä, jotka systemaattisesti havainnoivat taivaankannen tapahtumia.

Jeesuksen syntymän aikoihin Babylonian valtakunta oli kuitenkin jo romahtanut (oikeastaan kahteenkin otteeseen). Aleksanteri Suuri oli pannut ranttaliksi ja valloittanut suuren kaupungin kolmisensataa vuotta aikaisemmin. Kreikkalaisten filosofien ja historiankirjoittajien parissa Mesopotamian miesten maine kuitenkin säilyi, ja noilla seuduin uskottiin yhä olevan kaikkein paras tieto tähtitieteestä. Koska niin kreikkalaiset kuin roomalaisetkin olivat hyvin taikauskoista kansaa, kaikenlaisille astrologeille ja auguureille oli kova kysyntä. Palvelukseen halutuimpia olivat juuri ne, jotka olivat Kaldean kaukomailla oppinsa saaneet.

Aleksanteri Suuren valloitusten myötä kreikkalainen kulttuuri oli levinnyt Intian rajoille asti, ja moni vanha babylonialainen jumaluus oli saanut rinnalleen tai painunut unhoon helleenisen vastineensa tieltä. Mutta noilla seuduin vallitsi yhä voimakkaammin myös toinen vanha uskonto, joka oli varsinkin ylimystön piirissä jo vuosisatojen ajan syrjäyttänyt vanhaa monijumalisuutta ja kutsunut Persian asukkaita kuuliaisuuteen yhdelle ainoalle tosi jumalalle. Hän oli valon ja totuuden ja kaiken hyvän Herra, joka kävi ikuista kamppailua pimeyden valtiasta, turmelevaa eksyttäjää vastaan. Ihmisen oli tehtävä valintansa: asettuisiko hän hyvyyden vai pahuuden puolelle? Aikojen lopussa, papit kuitenkin lohduttivat, hyvä Jumala kukistaisi pimeyden vallat lopullisesti, eheyttäisi maailman jälleen paratiisimaiseksi ja herättäisi kuolleet ihmiset uuteen, riemun täyttämään elämään.

Uskonnon nimi oli - ja on edelleen - zarathustralaisuus.

Tutkijoiden keskuudessa vallitsee eriäviä näkemyksiä siitä, milloin indoeurooppalainen profeetta Zarathustra oikein eli, mutta enemmistö kallistuu karkeaan arvioon noin 1500 vuotta ennen Kristusta. Vajaa tuhat vuotta myöhemmin hänen opetuksensa kahdesta suuresta hengestä - Jumalasta ja paholaisesta, hyvästä ja pahasta, valon ja pimeyden herrasta, Ahura Mazdasta ja Ahrimanista - oli levinnyt laajalle persialaiseen maailmaan. On varsin mahdollista, että Vanhasta testamentista tuttu Meedian kuningas Kyyros II oli zarathustralainen. Varhaisessa zarathustralaisuudessa oli vielä sijaa myös muille vähäisemmille jumaluuksille, mutta opinkappaleet kehittyivät vähä vähältä kohden teologista dualismia ja yksijumalisuutta.

Juuri zarathustralaisesta pappiskastista kreikkalaiset kirjoittajat käyttivät alun perin nimitystä magoi. Nämä oppineet miehet olivat idän viisaita tietäjiä. He olivat paitsi uuden, yksijumalisen uskonnon, myös vanhan ennustustaidon haltijoita. He lienivät samaten juuri näitä "tietäjiä", joista Matteuksenkin evankeliumi kertoo.

Kaikkein kiehtovinta zarathustralaisuuden ja meidän kristillisen uskomme yhteenkietoutuvassa menneisyydessä on se, ettei itämaan tietäjien saapuminen Betlehemiin ollut suinkaan ensimmäinen tällainen kohtaaminen.

Vuosi 587 ennen ajanlaskumme alkua oli heprealaiselle kansalle murheen ja kurjuuden musta vuosi. Juudan kuningaskunta oli puolentoista vuosisadan ajan sinnitellyt mahtavien suurvaltojen varjossa, mutta lopulta tuho iski, ja se tuli ankarana. Babylonian valtakunta oli noussut uuteen kukoistukseensa, ja valloittajakuningas Nebukadressar II kukisti tuolloin Juudan vastarinnan, valloitti Jerusalemin ja tuhosi Salomon temppelin maan tasalle. Suuri osa heprealaisten ylimystöstä ja papistosta määrättiin pakkosiirtolaisuuteen kauas itään, Babyloniaan. Tällaiset laajojen väestönosien tai ainakin poliittisesti merkittävän eliitin pakkosiirrot olivat sen ajan hajoita ja hallitse -sortopolitiikkaa, jonka babylonialaiset olivat oppineet naapureiltaan assyrialaisilta. Nämä taasen olivat kohdelleet yhtä kovalla kädellä Israelin kuningaskuntaa reilut sata vuotta aikaisemmin.

Temppelin hävitys, Jerusalemin tuho ja sitä seurannut pakkosiirtolaisuus olivat heprealaisille kirjaimellisesti elämän ja kuoleman paikka. Nyt jumalanpalveluksen keskus oli poissa, ja kansa oli vaarassa kadottaa itsensä ja identiteettinsä. Ihmiset olivat hajallaan vieraassa maassa, uhkana oli, että he sulautuisivat osaksi monikulttuurista babylonialaista yhteiskuntaa ja unohtaisivat, mistä olivat tulleet ja keitä olivat - Jumalan oma kansa. Masentuneiden ja suuntaa vailla olevien ihmisten keskuudessa versoi uusi toivo, uskonnollinen ja kansallinen herätysliike, jota on totuttu kutsumaan deutoronomisteiksi eli toisen (uuden) lain liikkeeksi. Sen tarkoituksena oli pitää yllä israelilaista uskonnollista perintöä ja kansallista itseymmärrystä. Samalla deuteronomistit ryhtyivät tarmokkaasti keräämään ja toimittamaan pyhiä kirjoituksia - lakeja, kosmogonioita, profetioita, hengellisiä lauluja. Toisin sanoen Raamattu alkoi vähitellen syntyä.

Pakkosiirtolaisuudessa heprealaiset - sillä tässä vaiheessa on vielä hivenen aikaista puhua juutalaisista - joutuivat myös tekemisiin hallitsevan zarathustralaisen ajattelumaailman kanssa. Teologi voisi sanoa, että silloin Jumala tarttui kiinni niskasta, ravisteli ja aukaisi silmiä. Deuteronomistien parissa alkoi kipinöidä uusi, mullistava ajatus, selitys sille katastrofille, joka kansaa oli kohdannut. Heprealaiset olivat tähän saakka olleet henoteistista kansaa: he olivat palvelleet Israelin Herraa ylimmäisimpänä Jumalana, mutta samalla kumartaneet myös monia muita jumalia. Kaikilla kansoilla oli omat jumalansa, he olivat tottuneet ajattelemaan, Israelin Herra vain oli muita väkevämpi. Mutta, nämä uuden herätyksen miehet painottivat innokkaasti, israelilaisten pitäisi havahtua käsittämään, että heidän Herransa oli kertakaikkiaan ainoa Jumala, joka ylipäätään oli olemassa. Jumalanpalveluksessa ja kaikessa elämässä oli keskityttävä vain ja ainoastaan Israelin Jumalan palvelemiseen ja hylättävä kaikki muut. Tästä vieraiden jumalien kumartamisesta kaikki kansaa kohdanneet onnettomuudet olivat pohjimmiltaan siinneet.

Tämä uusi itseymmärrys ja teologinen herääminen olivat käänteentekeviä, maailmanhistoriallisestikin. Joutuessaan vastatusten vieraan kulttuuriperinnön kanssa heprealaiset joutuivat kysymään itseltään: mikä meidän uskossamme on olennaisinta, mikä on se totuus, jonka varassa kaikki seisoo tai kaatuu? Käsitys siitä, että Israelin Herra oli ainoa todellinen elävä Jumala, puhkesi kukkaansa pakkosiirtolaisuudessa. Maailmassa vaikuttivat myös enkelivallat ja paholainen, mutta Jumala oli yksi. Näin voidaan sanoa juutalaisuuden sellaisena kuin sen tunnemme syntyneen.

Vanhimmissa heprealaisissa kertomuksissa patriarkka Abraham lähtee Babyloniasta, Kaldean Urista, pitkälle matkalle kohden vierasta maata ja tuntematonta tulevaisuutta, koska Herra lähestyy ja kutsuu häntä. Pakkosiirtolaisuuden aikana voisi ajatella tapahtuneen täsmälleen samoin: jälleen kerran Herra tuli kansaansa lähelle ja havahdutti sen teofaniaan: "Minä olen se, joka olen. Sinä olet minun."

Kun aiemmin mainittu kuningas Kyyros valloitti Babylonian, hän salli eksiilissä olevien heprealaisten palata takaisin kotimaahansa. Hänen poikansa Dareios antoi luvan temppelin uudelleenrakentamiselle. Palanneet juutalaiset toivat mukanaan uuden ymmärryksen isiensä uskosta ja omasta suhteestaan Herraan.

Ilman tätä jalostumista ja syvenemistä juutalainen usko ei välttämättä olisi säilynyt Jeesuksen päiviin saakka. Ilman vahvaa yksijumalista uskonoppia ja kansallista itseymmärrystä jumalallisen liiton ainutlaatuisuudesta aika tuskin olisi myöskään ollut kypsä Jeesuksen toiminnalle ja kristinuskon synnylle. Juutalaisuuden oli määriteltävä itsensä suhteessa muihin: mitä sellaista me olemme, että olemme erilaisia kuin nuo toiset? Sama oli tietysti edessä, kun Jeesuksen seuraajat ryhtyivät levittämään ilosanomaa: kuinka meidän oppimme eroaa fariseusten ja saddukeusten opetuksista?

Yksijumaliset painotukset olivat toki osa heprealaista ajattelua jo ennen pakkosiirtolaisuutta. Vanhassa testamentissa säilyneet historiankirjoitukset kuitenkin valaisevat hyvin, miten kultillisesti hajanaista ja monijumalista ihmisten elämä vielä ensimmäisen temppelin aikaan oli. Tästä vanhasta traditiosta antaa viitteitä esimerkiksi Psalmi 82. Samaa käsitystä tukevat myös alueella tehdyt arkeologiset löydöt. Vuorovaikutus Persian zarathustralaisuuden kanssa ja sitä seurannut sisäinen punnitseminen ja uudistuminen auttoivat juutalaisuutta löytämään lopullisesti vankan monoteismin, jonka varassa juutalaisuus on säilynyt meidän päiviimme asti ja kristinusko noussut suurimmaksi maailmanuskonnoksi.

Tässä, jos missä, voisi nähdä Jumalan ohjausta historian kulussa!