Voin hyvin kuvitella tämän panoraaman sieluni silmin.

On kuuma ja pölyinen päivä, joskus keväällä. Aurinko paahtaa, ötökät surisevat. Ihmiset tungeksivat liian lähellä toisiaan ja hikoilevat. Kaikki haluavat päästä lähelle viikunapuun varjossa istuvaa miestä, joka opettaa. Kurottelevat kaulojaan, tuuppivat toisiaan, yrittävät kuulla ja nähdä. Siellä tivataan paraikaa, kuka mahtaisi olla suurin Jumalan valtakunnassa, siis siinä, josta tuo opettaja on jo kauan puhunut. Ihmiset höristelevät korviaan ja kiistelevät keskenään. Niin, kuka? Herrat kunnianarvoisat papitko, ylhäisessä pyhyydessään temppelivuorella? Ei, kyllä sen täytyy olla suuri ja mahtava kuninkaallinen verilinja, joka taas nousee unohduksen varjosta! Vai sittenkin tuon opettajan omat oppilaat - niin, nuohan ovat sen serkkuja, sukua hänelle, ja nämä kaikki galilealaisia niin kuin hänkin. Tuleeko Jumalan valtakunnasta galilealainen valtakunta? Vaikka nehän ovat vähän maalaisjuntteja siellä. Entäs...?

Ärtyneenä isot, parrakkaat miehet mulkoilevat kakaroita, jotka hälisevät siinä heidän selkänsä takana. Lapset ovat jo kauan sitten menettäneet kiinnostuksensa aikuisten vaikeisiin puheisiin ja pitkästyttäviin inttämisiin. Pojat leikkivät hippaa, tungeksivat hihkuen aikuisten välissä ja törmäilevät hienoihin viittoihinsa pukeutuneisiin lainopettajiin. Tytöt keräilevät kananpoikien höyheniä ja punovat niistä vanhaan narunpätkään kaulakorua koko ajan pälättäen. Yksi lapsista seuraa lumoutuneena pientä kovakuoriaista, jonka panssari kiiltää auringonsäteissä kuin jalokivi; hän ei näe tai kuule mitään, mitä ympärillä tapahtuu.

Parrakkaat miehet ärähtävät lapsille, käskevät näitä tukkimaan suunsa, jotta he kuulisivat suuren opettajan vastauksen tärkeään kysymykseensä. Rasittavat kakarat saavat heidän puolestaan painua muualle mekastamaan. Opettaja itse kuitenkin puhuu heidän ylitseen. Hän poimii väkijoukosta yhden tytön tai pojan, asettaa hämmästyneen lapsen kaikkien keskelle ja sanoo: "Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin Jumalan valtakunnassa."

Kukaan ei vastaa, sillä kukaan ei tiedä, mitä sanoa.

Osaan hyvin kuvitella toisenkinlaisen näkymän.

Avarassa kirkkosalissa kaikuvat urkujen jylhät sävelet. Kanttori ja kuoro laulavat, virressä on juhlava sanoma. Messuun on valmistauduttu huolella. Saarnaaja nousee ylös saarnastuoliin, aloittaa pitkään kirjoittamansa sananjulistuksen. Kirkonpenkeissä istuu ihmisiä vieri vieressä, vakavan ja totisen näköisiä herroja ja rouvia, parhaimpiin pyhävaatteisiinsa pynttäytyneinä, totta kai. Jo yhden jos toisenkin otsalle nousee ryppyjä ja merkitseviä katseita vaihdetaan, kun takapenkistä kuuluu pitkäksi venähtäneeseen palvelukseen kyllästyneen taaperon kirkasääninen pärpätys. Muutamat mulkoilevat paheksuvasti nuorta äitiä, joka yrittää parhaansa mukaan hyssytellä mukulaansa. Lapsen huomio on kuitenkin nauliutunut katon värikkäisiin maalauksiin.

"Äiti, miks tuolla on lehmä?" kajahtaa kesken saarnan (apostoli Luukkaan härästä), ja viimeistään silloin moni mielessään huokaa, että menisivät jo kotiinsa täältä, äiti kakaransa kanssa, kun ei ole selvästi kupeittensa hedelmää opettanut kirkkotavoille. Ja pian sittenkin, että saadaan rauhassa kuunnella, kuinka kastettujen nimiä luetaan; siellähän pitäisi olla tuttujen naapureiden pienokainen mukana.

Jos tuo edellisen kohtauksen opettaja istuisi kirkon etupenkissä, hän varmaan toimisi aivan samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla.


"Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta."


Mikkelinpäivä on "lasten ja enkelten sunnuntai". Lapsista ja enkeleistä ei puhuta yhdessä turhaan. Jeesus itse yhdisti heidät toisiinsa: hänen mukaansa lasten enkelit katselevat joka hetki taivaallisen Isän kasvoja. Hänen sanansa yllättivät ja hämmensivät kuulijoita. Meille lapsen arvo on (toivottavasti!) itsestäänselvyys, mutta kovin toisenlainen oli tilanne ajanlaskun alun Juudeassa, ja muuallakin niillä seuduin.

Lapsi ei ollut vielä "kokonainen" ihminen. Helleenisessä kulttuurissa, joka alueella vaikutti, perheen isällä oli lainmukainen oikeus päättää, jätettiinkö vastasyntynyt pienokainen eloon vai ei. Varsinkin tyttölapsia hylättiin ulos kuolemaan, kaduille kulkukoirien ruoaksi. Ruumiillinen kuritus ja pahoinpitely olivat arkipäivää. Varhaiskirkon opettaja Augustinus, joka eli nelisensataa vuotta Jeesuksen jälkeen, huokaisi, että jos pitäisi valita, kuollako vai elää jälleen lapsena, jokainen valitsisi empimättä kuoleman.


"Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse Jumalan valtakuntaan."


Enkeleillä ja lapsilla on oma, erityinen paikkansa Jumalan kasvojen edessä. Mutta miksi ja miten joku pieni rääpäle olisi viisaalle, elämnkokemusta omaavalle aikuiselle muka esikuva? Millä perusteella ja minkä mutkan kautta?

Ihminen muuttuu koko ajan varttuessaan. Saamme uusia asioita kasvumme myötä, mutta samalla kadotamme jotain, mitä meillä on aiemmin ollut. Koko ajan olemme kuitenkin kokonainen ja täysinäinen ihminen. Vastasyntynyt sylilapsi ei ole sen vähäisempi ihmisenä kuin satavuotias vanhus, tai päinvastoin. Vaikka kykymme ja ominaisuutemme muuttuvat, ihmisyytemme on ja pysyy samana ja yhtä arvokkaana, sillä ihminen on luotu Jumalan kuvaksi.

Useimmat meistä kuitenkin kadottavat jotakin sellaista, mitä lapsena vielä omaamme, ja joka ohjaa meitä kuin varkain lähemmäs Jumalan lempeästi hymyileviä kasvoja.

Lapsi iloitsee vähästä. On lokakuu ja maanantaiaamu, sade pauhaa kohisten ulkona, tuuli tempoo puita ja riepottelee kuolleita lehtiä. Aikuinen nostaa takinkaulukset pystyyn, manaa kurjaa säätä ja puskee eteenpäin kohti työpäivää ja puurtamista ja huutavaa esimiestä ja projektiraportteja rypyt otsalla ja suupielet alaspäin vääntyneinä, etenkin ajatellessaan sitä yhtä työtoveria, jota ei mielellään ajattelisi. - Mutta perässä seuraava lapsi loikkii pirteästi vesilätäköstä toiseen (onneksi päiväkodissa on kuivuri) ja pysähtyy ihastelemaan lammikkoon valunutta inhaa öljyläikkää, joka kiiltelee ja välkkyy nyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Sade kuulostaa hauskalta ropistessaan Hello Kitty -sateenvarjoon, ja asfaltille mönkivät kotilot ovat kivoja, ne täytyy siirtää sivuun, ennen kuin joku tallaa niiden päälle!

Lapsi osaa ihmetellä. Aikuinen helposti tietää kaiken, tai häntä ei enää kiinnosta se, mitä hän ei tiedä. Maailma toimii tietyllä tavalla. "Näin se vaan on." Joskus enenevä tieto johtaa myös räjähdysmäisesti lisääntyvään uteliaisuuteen, mutta yhtä usein se on myös kuoleman suudelma ihmettelylle. Ympäröivän maailman kiehtova monimutkaisuus ja pienten asioiden salaperäisyys kadottavat merkityksensä ja muuttuvat harmaaksi arkipuuroksi. - Mutta lapsella on vain kysymyksiä ja jännittäviä uusia löytöjä joka päivä. Miksi on näin, miksei ole noin, miksi, miksi, miksi? Aikuinen tallaa kukkasen sitä edes huomaamatta, mutta lapsi pysähtyy pitkäksi toviksi ihmettelemään ja kummastelemaan sitä, sen terälehtien eriskummallisia kuvioita ja noita ihme kiekuroita, jotka kiertyvät sieltä ulos; ja siellä liikkuu jotain ihme pikku olioita siellä sisällä! Luomakunta on täynnä taianomaisia ja hienoja ja kiinnostava asioita, jos niitä vain pysähtyy ihmettelemään.

Lapsi osaa elää hetkessä. Jospa menneisyys olisi pelkästään voimavara! Mutta taakaksi se helposti käy, kun vuodet lisääntyvät. Niin paljon kaduttavaa, asioita, jotka tekisi toisin, asioita, jotka unohtaisi, jos siihen kykenisi. Tulevaisuus häämöttää epävarmana ja uhkaavana yhden askeleen päässä. Aika kiittää hirvittävän nopeasti ja vääjäämättä eteenpäin, ihminen keikkuu tyrskyissä kuin lastu. - Muistatteko vielä lapsuuden kesät, jotka tuntuivat jatkuvan ikuisesti? Lapsi elää hetkessä, ei murehdi tulevaa eikä viivy lukkiutuneena menneeseen, vaan iloitsee siitä, mikä on käsillä tässä ja nyt. Huominen pitää kyllä huolen itsestään.

Lapsi osaa luottaa. Aikuinen on yksin. Hänen täytyy paitsi pärjätä, myös päteä. "Ole mies! / Ole niin kuin mies äläkä nainen, että selviät!" Maailma on epävarma ja turvaton, kaoottinen paikka, koko ajan paarustetaan eteenpäin kuin veitsenterällä. Entäs jos työpaikka menee alta, entäs jos en ole riittävän tehokas ja tuottava, entäs jos autotallista ei löydy yhtä päheää bensasyöppöä kuin naapurin Pikkaraiselta? Aikuinen unohtuu äkkiä luottamaan vain itseensä ja omiin voimiinsa, jotka loppuvat aina kesken. - Lapsi ei ole niin hölmö. Jos tapahtuu jotain kurjaa, ensimmäiseksi mennään kertomaan äidille tai isälle, koska vanhemmat osaavat ja tietävät kaiken ja ratkaisevat kaikki maailman ongelmat, kun vain pyytää. Ja varsinkin Taivaan Isä, koska Hän on vielä suurempi ja osaavampi kuin meidän isä ja äiti. Eikös se ole ihan selvä juttu?

Lapsi on armahtava. Kauna on sitten ihana asia kantaa, ainakin siitä päätellen, miten hyvin aikuinen muistaa sen puolihuolimattomasti lausutun loukkaavan sanan tai yhden ärsyttävän teon kolmen vuoden takaa. "Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa en koskaan." - Lapset tappelevat aamulla (toivottavasti kuvainnollisesti) verissä päin, ja iltapäivään mennessä jo leikkivät keskittyneesti ja hyvässä hengessä yhdessä edes muistamatta, mistä riitaa oikein syntyi. Saati sitä, että aikuisen kanssa väännettiin kättä posket punottaen jostakin pikkuasiasta.

Lapsi on mutkaton. Analyyttinen ja dekonstruktiivinen ajattelu voi totisesti olla avuksi elämän suuria kysymyksiä pohdittaessa, mutta se voi myös toisinaan sokaista niin, ettei metsää enää erota puilta. Mitä vanhemmiksi käymme, sen enemmän meillä on ennakkokäsityksiä, opittuja totuuksia ja kokemuksen mukanaan tuomia odotuksia, joiden linssin läpi tarkastelemme kaikkea kohtaamaamme. Ja mitä pyhemmistä asioista on kyse, sen raivokkaampia ovat oppiriidat. Teologia on pyhää spekulaatiota, sillä Jumala on viime kädessä salattu, ja ihmisen osa olla nöyrä ja hiljainen ja kuunnella enemmän kuin puhua. - Lapsi osaa vielä lähestyä Jumalaakin yksinkertaisella ja mutkattomalla lapsenuskolla, jota liika ihmistekoisuus ei ole ehtinyt hämärtää. Aikuisuus on jatkuvaa kilvoittelua palaamisesta tähän siunattuun "Aadamin ja Eevan alkutilaan".

Osatapa tulla taas lapsen kaltaiseksi, sillä heidän on Jumalan valtakunta. Säntäilevien ja kiljuen selittävien ja räkänokkaisten ja päättömiä touhuavien ja jugurtin klönteistä valittavien ja kurakakkuja leipovien ja mahdottomista unelmoivien ja puhtaasti uskovien, Jumalan edessä kaikkein suurimpien.