Keskiajalla kirkonmiehet puhuivat mielellään kirkon kahdesta hahmosta: oli ecclesia triumphans, "riemuitseva kirkko", tuo uskovien kaikki rajat ylittävä iankaikkisen elämän yhteisö, joka on jo perillä Jumalan luona; ja toisaalta oli ecclesia militans, "taisteleva kirkko", yhä täällä maan päällä kipuileva ja kamppaileva näkyvä kirkkoyhteisö, jota vaivaavat myrskyt, vaikeudet ja epämukavat kirkonpenkit. Eli tavallaan ihanne ja määränpää, jota kohti ollaan matkalla, ja tämä nykytila, jossa nyt ollaan.

Vähänpä tiesivät siis Akvinolainen ja Abelard ja muut, että he olivat oikeastaan nykyään trendikkään prosessiajattelun edelläkävijöitä.

Riemuitsevalla perillepäässeiden joukolla ei ole enää huolen häivää, mutta taisteleva kirkko joutuu vielä ottamaan huomioon laskusuhdanteita ja asiakasrajapintoja ja muita perin tämänpuoleisia asioita. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa siis sitä, että kun väki vähenee, se näkyy myös rahoissa, joita ilman ei kirkko(kaan) pyöri tässä todellisuudessa. Ja kun kyhnyä ei enää riitä kaikkeen, viisaita päitä on paukuteltava yhteen ja pohdittava, mihin kaikkeen rahkeet enää riittävät.

Kirkko on ollut hirmu monipuolinen yhteisö, aina. Ennen kuin Luther ja muut reformaattorit alkoivat vähitellen vaatia yhteiskuntaa ottamaan enemmän vastuuta kurjalistosta, "köyhäinhoito" eli diakonia oli vuosisatojen ajan lähes puhtaasti kirkon käsissä. Suomeenkin kirkko toi ensimmäisenä lasten päiväkerhot ja iltapäivähoidon ja muut; vasta vuosikymmeniä myöhemmin kunnat ottivat mallia ja ryhtyivät tarjoamaan samoja palveluita. Ja tietysti, jos vielä kauemmas mennään, koululaitos Euroopassa oli kokonaan kirkollisten tahojen pyörittämä noin palttiarallaa tuhat vuotta.

Mutta kun ihmisten seurakuntayhteys on menettänyt merkitystänsä, ja yhä useampi on jättänyt kirkon jäsenyyden, se näkyy kirkollisverokertymässä ja vaikuttaa suoraan siihen, miten paljon kirkolla on voimavaroja olla mukana monipuolisessa toiminnassa. Tästä onkin noussut vaatimuksia, että kirkon pitäisi vastaisuudessa keskittyä "ydinasioihinsa" eikä olla "epäolennaisten" palveluiden tarjoaja; ne kun kuuluvat kunnalle ja valtiolle ja yksityiselle ja muille.

Ajankohtainen ja oleellinen huoli! Mutta mitä ne kirkon ydintehtävät sitten oikein ovat?

Moni on nostanut jumalanpalveluselämän täksi nukleukseksi: löytyyhän tästä maininta jo kirkkolaistakin. Ydintehtäviinsä keskittyvä kirkko unohtaa tarpeen (lue: rahojen) vaatiessa muut toimintamuodot ja keskittyy sanan ja sakramentin jakamiseen, eli sunnuntaiaamun messuihin, kastamiseen, siunaamiseen, vihkimiseen. (Tai on vihkimistäkin jo ehdotettu poisjätettäväksi, ettei tarvitsisi väitellä näennäisen vaikeista kysymyksistä.)

Olen viime aikoina pohtinut tätä ydintekniikkaa paljon. Jos tätä seurakuntapuutarhaa karsittaisiin niin rankalla kädellä, että vain nämä ehdotetut tehtävät jäisivät jäljelle, olisiko tämän savotan seurauksena lopulta pelkkä kelopuuryteikkö?

Oman kokemukseni perusteella - ja minua asiasta paremmin perillä saavat kernaasti korjata väitteitäni! - seurakunta kohtaa jo nyt enemmän ihmisiä muiden toimintojensa kautta kuin sunnuntaiaamun jumalanpalveluksen.  Diakonian, nuorisotyön, varhaiskasvatuksen, musiikkikasvatuksen ja monien muiden tapahtumien ja työalojen kautta kirkko kulkee mukana seurakuntalaisten arjessa ja juhlassa ihan päivittäin. Olemalla monipuolisesti mukana rakentamassa ja ylläpitämässä yhteiskuntaa ja hyvää elämää seurakunta osallistuu minun nähdäkseni vahvasti Jumalan valtakunnan työhön.

Kapeakatseinen keskittyminen yksin jumalanpalveluselämään herättää minussa lisäksi kaikuja menneisyydestä, Jeesuksen ajoista. Tuolloin juutalaisuudessa vaikutti useita ajatusuomia, joista vaikutusvaltaisimpiin kuuluivat Uuden testamentin sivuilta tutut saddukeukset. Saddukealaisen ajattelun mukaan olennaisinta uskossa olivat oikein toimitetut rituaalit temppelissä - siis jumalanpalvelus. Oli yhdentekevää, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtui tai miten ihmiset elivät ja toimivat; kunhan temppelipalvelus oikein ja perinnelakien mukaan toteutettiin, täyttyisivät liiton ehdot ja Jumalan suojelus pysyisi kansakunnan yllä. Seurauksena oli monella tavalla tyhjien ja mekaanisten riittien show, joka ei enää puhutellut eikä koskettanut tavallisia ihmisiä. Pässejä tapettiin alttareilla, mutta siinä se, noin kärjistettynä. Temppeli oli kirjaimellisesti erottavan verhon takana ihmisten arkielämästä ja sydämen kaipuusta.

(Muun muassa saddukeuksista olen kirjoitellut lisää täällä.)

Pelkään, että sisäänpäinkääntyminen ja keskittyminen yhä enemmän pelkästään jumalanpalveluselämään - niin arvokasta kuin se kristillisen uskonyhteisön kannalta onkin! - ajaisi kirkkoa väistämättä yhä kapeampaan marginaaliin "rivikristittyjen" elämässä.

Melkein aina, kun olen erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa jutellut ihmisten kanssa, palaute on ollut positiivista: on hienoa, että seurakunta on läsnä ihmisten arjessa, lähellä ihmisiä.

Jostakin syystä kirkon kynnys tuntuu korkealta. Monipuolinen osallisuus arjen keskellä näyttää sitä onneksi myös madaltavan. Kun on tullut kohdatuksi ja kosketetuksi, se kutsuu myös osallistumaan jumalanpalveluselämään.

Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta, joka on tullut ihmisten keskelle - sorrettujen ja köyhien auttamisesta, nälkäisten ruokkimisesta, lasten päästämistä esiin esikuviksi muille. Eikö juuri tätä seurakunnan mukanaolo ihmisten palvelijana ole - evankeliumin elämistä todeksi?

Jos luovumme kaikesta "ylimääräisestä" jumalanpalvelusten hyväksi, onko vaarana, että kirkko muuttuu "kumisevaksi symbaaliksi", joka puhuu kauniisti, muttei tee mitään? Jeesuskaan ei vain puhunut - hän teki ja oli.

Raha on toki tämän maailman ruhtinas, ja armoton tyranni onkin, mutta olisiko kirkon missiota ja ydinsanomaa mahdollista kirkastaa nimenomaan satsaamalla siihen työhön, joka tavoittaa seurakuntalaisia ja seurakunnan ulkopuolisiakin kaikkein parhaiten jokapäiväisessä elämässä?

Vapahtaja rohkaisi kuulijoitaan olemaan huolehtimatta huomisesta ja etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, jolloin he siinä sivussa löytäisivät kaiken muunkin, mikä on tärkeää ja tarpeellista.

Rakennetaanko Jumalan valtakuntaa vain kirkonseinien sisälle - vai kaikkialle ympäröivään maailmaan?