Eroakirkosta.fi -sivuston tiedotteessa 30.11.2014 siteerataan muutaman eroajan perusteluja:

"Olen nähnyt mediassa paljon keskustelua siitä, kuinka vanhemmat ihmiset erosivat kirkosta sen takia, että kirrko oli homomyönteinen. Itse erosin eilen kirkosta sen johdosta, että kaikki kristillisdemokraatit (Päivi Räsänen jälleen etunenässä) äänestivät sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan ..."

"Hei! Erosin juuri kirkosta ja haluan tuoda julki mielipiteeni miksi näin tein. Syy ei ole että homot pääsevät naimisiin eikä mäkisen konmentit vaan yksinkertaisesti päivi räsänen…”

On siis selvä, että ihmiset, joilla ei ole mitään sidettä kirkkoon, voivat erota siitä melko outojen argumenttien takia. Tästä ei kuitenkaan pidä vetää sitä johtopäätöstä, että kyse on vain kirkon tiedottamisen epäonnistumisesta (toki siitäkin. Kuten tuttuni ihmetteli: seurakunnalla oli kyllä varaa postittaa vaalimateriaali joka talouteen, mutta missään lippusessa ei lukenut, mistä asioista valitut  tulevat päättämään, eikä siitä, mitä kirkko itse asiassa tekee) – ei, kyse on siitä, että ihmisille, joille kirkko ei merkitse mitään, ja josta he eivät tiedä mitään, mikä tahansa kristinuskoon liittyvä uutinen voi antaa lopullisen sysäyksen eroon.

Toisin sanoen: väitän, että pitkällä tähtäimellä katsottuna näillä yksittäisillä kohuilla ja eropiikeillä ei ole juurikaan merkitystä kirkon kokonaisjäsenmäärän kehitykseen.

Tällä hetkellä noin 74% suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuosittain suomalaisista eroaa kirkosta vajaasta prosentista puoleentoista – tämä tarkoittaa helposti 50 000 eroajaa vuodessa, mutta luku on ollut viime ajat suurenemaan päin.

Voiko eroaallon pysäyttää? Ei. Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 2011 teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisista 27 % uskoi kristinuskon Jumalaan. Toisaalta, alle 40% kirkon jäsenistä käy vähintään kerran vuodessa jumalanpalveluksessa. On siis hyvin luonnollista, että kirkon jäsenmäärä tulee vielä pitkään vähenemään melko jyrkästi nyt, kun siitä on tullut kulttuurillisesti täysin hyväksyttyä. Varsinaisten protestierojen osuus evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärän kokonaislaskusta on marginaalista. 55 000 protestoijaa tai palaajaa liikuttaa jäsenmäärää vain yhden prosenttiyksikön verran. Sen sijaan jatkuva 100-200 hengen päivittäinen erovauhti (joka nyt vallitsee ‘normaalitilanteessa’) tiputtaa jäsenmäärän vääjäämättä alle puoleen Suomen väestöstä vuoteen 2040 mennessä.

Liittyneitäkin toki on – vuonna 2013 noin 14 700. Tämä luku on hiljalleen myös kasvanut; vuonna 2000 kirkkoon liittyi vain noin 10 600 suomalaista. Tässä jotkut näkevät positiivisen kehityksen siemenen. Tämä on kuitenkin tilastoharhaa, sillä nämä numerot on suhteutettava mahdollisiin liittyjiin, eli kirkkoon kuulumattomiin suomalaisiin. Pienen laskutoimituksen jälkeen (luvut keräsin kirkon, eroakirkosta.fi:n sekä tilastokeskuksen sivuilta) selvisi, että vuoden 2001 kirkkoon liittyi ‘peräti’ 1,3% mahdollisista liittyjistä, vuonna 2005 1,1%, vuonna 2008 samoin 1,1% –  ja vuonna 2013 jälleen 1,1%. Liittyminen kirkkoon on siis hyvin vakaalla tasolla, eikä kasvua voi havaita.

Pitääkö tästä huolestua? Taloudellisessa mielessä kyllä, ja kirkon saavuttavuuden kannalta jossain määrin myöskin, sillä jäsenmäärän lasku tietysti aiheuttaa kierteen: mitä vähemmän jäseniä, sen epätodennäköisempää on, että seuraava sukupolvi tuntee mitään yhteyttä kirkkoon. Tämä taas vähentää kontakteja kirkkoon (kaste, rippikoulu), joka taas kiihdyttää mahdollista kirkosta vieraantumista ja nostaa eroamismääriä.

Sen sijaan voidaan kyllä kysyä, kuinka valitettavaa on, että ihmiset, joille kirkko ja kristinusko eivät merkitse mitään, eivät myöskään pysy jäseninä. Näin rivijäsenen näkökulmasta tässä tilanteessa ero on toki surullista, mutta hyvin ymmärrettävää – jopa suoraselkäistä.

Valittelu ei auta, eikä helppoja kikkoja tilanteen oikaisemiseksi ole. Kirkolle ja yksittäisille seurakunnille kansankirkko-ihanteesta luopuminen tekee kipeää, mutta voisi kuvitella, että tässäkin asiassa lusikan ottaminen kauniisti käteen edesauttaisi uuteen tilanteeseen ja sen vaatimiin toimintatapoihin (kuten toiminnan supistamista ja vapaaehtoistyön ottamista vakavasti) sopeutumista. Seurakuntatasolla pahin virhe olisi toivorikkaasti uskoa eroaallon pikaiseen loppumiseen. Paljoa parempi vaihtoehto ei ole sekään, jos toiminta suunnataan nimenomaan eroamisia estämään. Tällöin seurakuntien perustyö, hengellisen elämän tukeminen sekä lähetys- ja diakoniatyö, vääjäämättä kärsivät.

Lisäksi, puhuttaessa kirkon 2000-vuotisesta historiasta pohjoismainen kansankirkkojärjestelmä, jossa parhaimmillaan lähes kaikki kuuluivat kirkkoon, on täysin poikkeuksellinen. Eikä itse kirkon tehtävän kannalta keskeisintä tietenkään pitäisi olla se, paljonko kirkko-organisaatiolla on jäseniä, vaan se, kuinka moni on kristitty. Onkin omituista, ettei edes Kirkon tutkimuskeskus kysy haastattelututkimuksissaan juuri tätä kysymystä: “oletko mielestäsi kristitty?” – tai myös: “oletko mielestäsi luterilainen kristitty?”.