Lisälehtiä luterilaiseen paaston käytäntöön ja teologiaan
Toisenlaista
paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja
vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat
kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua
tarvitsevaa veljeäsi. (Jesaja 58:6-7)
Noin
neljännesvuosisata suomalaisen luterilaisen kulttuurin tarkkailua ei ole voinut
peittää omalta osaltani luterilaisuuden sekopäistä suhtautuminen paastoamiseen.
Perinteinen lähtökohta on, että paasto, erityisesti
jos siihen liittyy jotain ulkoista, on silmänpalvontaa ja hengellisten
bonuspisteiden keruuta. Se on omavanhurskautta joka vie huomion pois siitä,
ettei ihminen voi mitenkään itse itseään tehdä jumalalle kelpaavaksi.
Konkreettista ruokapaastoa onkin turha harrastaa. Onhan se vaivalloistakin.
Viime aikoina on kuitenkin ollut tapana korostaa, että paasto on
yleiskristillistä perinnettä, ja että paastonaika näkyy myös luterilaisessa
kirkkovuodessakin – hallelujaa ei lauleta sunnuntaijumalanpalveluksessa (vaikka
sunnuntaithan eivät paastopäiviä ole, ja kuka nyt jumalanpalveluksessa edes
käy). Paastosta ja paastoamisesta puhutaan samalla korostaen, ettei kyse ole
pakonomaista suorittamisesta eikä painontarkkailusta. Näin torjutaan sekä
’maallistumisen’ että ’korkeakirkollisuuden’ paholaiset. Iskulauseena on
juurikin tuo Jesajan jakeen alku: ”toisenlaista paastoa minä odotan”.
Paastoaminen on siis mielentila, itsekritiikin ja hyvän tahdon puolitoistakuukautinen
mietiskelyhetki.
Paastoaminen
on toki kutsu henkilökohtaiseen katumukseen ja parannukseen, hiljaisuuteen ja
rukoukseen, mutta tuntuu, että luterilainen keskustelu paastoamisesta on vienyt
oudosti ohi perinteisestä paaston ymmärtämisestä. Paastoamista, kuten kaikkea
hengellistä elämää, on tarkasteltava rakkauden kaksoiskäskyn valossa. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin
itseäsi. On siis otettava vakavasti kristillisen arjen pyhä
kolminaisuus: Jumala, lähimmäinen ja ihminen itse. Kristillisessä paastossa
nämä kolme toimijaa ovat jatkuvasti läsnä.
***
Aikanaan
kevään paastonaika osui samaan kohtaan, jolloin suurimmalla osalla kansaa,
etenkään täällä pohjolan raukoilla rajoilla, ei ollut mahdollisuuksiakaan syödä
muuta kuin ’paastoruokia’: juureksia, viljatuotteita, kalaa. Lihat oli syöty jo
jouluna, munia ja maitotuotteita ei ollut (lehmät olivat ummessa, kanat eivät
munineet ja voi oli myyty). Paastoaminen oli tasa-arvoistavaa ja yhteisöllistä:
rikkaat ja mahtavat söivät samaa kuin köyhätkin. Tässä suhteessa olemme uudessa
tilanteessa: suurin osa suomalaisista elää perustarpeiden suhteen
yltäkylläisyydessä.
Hyvä onkin kieltäytyä joskus, itsekuriharrastuksia kun tämä nykymaailma
harvoin tarjoaa. Eivät kirkon vanhojen opettajien ajatuksetkaan niin hölmöjä
ole. Ei ruokapaastoa pidä ajatella itsensä puhdistamisen tai paremmaksi
tekemisen rituaalina, vaan tapana elää kristittynä. Eikä ole huono ajatus
lahjoittaa säästyneitä varoja lähimmäisten hyväksi.
Mutta pidättäytyminen paastossa on myös ja ennen kaikkea muistamista.
Jokaisen kerran kun torjut kiusauksen – mistä nyt oletkin luvannut paastota,
vaihtoehtojahan on lukuisia: lihasta, pullasta ja makeisista, kaikenlaisesta
shoppailusta, tupakoinnista, tuomitsemisesta, alkoholista, autoilusta, pahoista
sanoista, netissä roikkumisesta – jokaisen kerran muistat samalla
paastolupauksesi, ja muistat, toivottavasti, myös rakkauden kaksoiskäskyn ja
miksi paastoat: muistaaksesi Jumalan, toisen todellisuuden; muistaaksesi
lähimmäisen, hänen hätänsä; ja muistaaksesi itsesi, sen mihin olet sitonut
itsesi ja mitä voisit tehdä toisin.
Pääsiäinen lähestyy. Vielä ei ole myöhäistä aloittaa paastoa. Johannes
Khrysostomos yhdistää Jeesuksen viinitarhavertauksen paastokutsuun, ja
lohduttaa meitä, jotka olemme viivästyneet paaston, hengellisen työmme,
aloituksesta:
“Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan
viivästymisestään,
sillä valtias on jalomielinen: hän ottaa vastaan viimeisen
niin kuin ensimmäisenkin,
hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle
kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle. Viimeisenkin hän armahtaa ja
ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa. Hän ottaa
vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän
kiittää.”
Kun paastoat, muistat. Kun muistat, rukoilet. Kun rukoilet, olet Jumalan
työtoveri. Jos et paljossa, niin vähässä. Se riittää. Paastotkaamme siis
iloiten.
***
Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi
ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet,
jos annat nälkäiselle omastasi
ja ravitset sen, joka kärsii puutetta,
niin sinun pimeyteesi koittaa valo
ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi.
(Jesaja 58:9-10)