Noin neljännesvuosisata suomalaisen luterilaisen kulttuurin tarkkailua ei ole voinut peittää omalta osaltani luterilaisuuden sekopäistä suhtautuminen paastoamiseen. Perinteinen lähtökohta on, että paasto, erityisesti jos siihen liittyy jotain ulkoista, on silmänpalvontaa ja hengellisten bonuspisteiden keruuta. Se on omavanhurskautta joka vie huomion pois siitä, ettei ihminen voi mitenkään itse itseään tehdä jumalalle kelpaavaksi. Konkreettista ruokapaastoa onkin turha harrastaa. Onhan se vaivalloistakin.

Viime aikoina on kuitenkin ollut tapana korostaa, että paasto on yleiskristillistä perinnettä, ja että paastonaika näkyy myös luterilaisessa kirkkovuodessakin – hallelujaa ei lauleta sunnuntaijumalanpalveluksessa (vaikka sunnuntaithan eivät paastopäiviä ole, ja kuka nyt jumalanpalveluksessa edes käy). Paastosta ja paastoamisesta puhutaan samalla korostaen, ettei kyse ole pakonomaista suorittamisesta eikä painontarkkailusta. Näin torjutaan sekä ’maallistumisen’ että ’korkeakirkollisuuden’ paholaiset. Iskulauseena on juurikin tuo Jesajan jakeen alku: ”toisenlaista paastoa minä odotan”. Paastoaminen on siis mielentila, itsekritiikin ja hyvän tahdon puolitoistakuukautinen mietiskelyhetki.

Paastoaminen on toki kutsu henkilökohtaiseen katumukseen ja parannukseen, hiljaisuuteen ja rukoukseen, mutta tuntuu, että luterilainen keskustelu paastoamisesta on vienyt oudosti ohi perinteisestä paaston ymmärtämisestä. Paastoamista, kuten kaikkea hengellistä elämää, on tarkasteltava rakkauden kaksoiskäskyn valossa. Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. On siis otettava vakavasti kristillisen arjen pyhä kolminaisuus: Jumala, lähimmäinen ja ihminen itse. Kristillisessä paastossa nämä kolme toimijaa ovat jatkuvasti läsnä.

***

Aikanaan kevään paastonaika osui samaan kohtaan, jolloin suurimmalla osalla kansaa, etenkään täällä pohjolan raukoilla rajoilla, ei ollut mahdollisuuksiakaan syödä muuta kuin ’paastoruokia’: juureksia, viljatuotteita, kalaa. Lihat oli syöty jo jouluna, munia ja maitotuotteita ei ollut (lehmät olivat ummessa, kanat eivät munineet ja voi oli myyty). Paastoaminen oli tasa-arvoistavaa ja yhteisöllistä: rikkaat ja mahtavat söivät samaa kuin köyhätkin. Tässä suhteessa olemme uudessa tilanteessa: suurin osa suomalaisista elää perustarpeiden suhteen yltäkylläisyydessä.

Hyvä onkin kieltäytyä joskus, itsekuriharrastuksia kun tämä nykymaailma harvoin tarjoaa. Eivät kirkon vanhojen opettajien ajatuksetkaan niin hölmöjä ole. Ei ruokapaastoa pidä ajatella itsensä puhdistamisen tai paremmaksi tekemisen rituaalina, vaan tapana elää kristittynä. Eikä ole huono ajatus lahjoittaa säästyneitä varoja lähimmäisten hyväksi.

Mutta pidättäytyminen paastossa on myös ja ennen kaikkea muistamista. Jokaisen kerran kun torjut kiusauksen – mistä nyt oletkin luvannut paastota, vaihtoehtojahan on lukuisia: lihasta, pullasta ja makeisista, kaikenlaisesta shoppailusta, tupakoinnista, tuomitsemisesta, alkoholista, autoilusta, pahoista sanoista, netissä roikkumisesta – jokaisen kerran muistat samalla paastolupauksesi, ja muistat, toivottavasti, myös rakkauden kaksoiskäskyn ja miksi paastoat: muistaaksesi Jumalan, toisen todellisuuden; muistaaksesi lähimmäisen, hänen hätänsä; ja muistaaksesi itsesi, sen mihin olet sitonut itsesi ja mitä voisit tehdä toisin.

Pääsiäinen lähestyy. Vielä ei ole myöhäistä aloittaa paastoa. Johannes Khrysostomos yhdistää Jeesuksen viinitarhavertauksen paastokutsuun, ja lohduttaa meitä, jotka olemme viivästyneet paaston, hengellisen työmme, aloituksesta:

“Joka saapui vasta yhdennellätoista hetkellä, älköön olko huolissaan viivästymisestään, 
sillä valtias on jalomielinen: hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin, 
hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle. Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa. Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.”

Kun paastoat, muistat. Kun muistat, rukoilet. Kun rukoilet, olet Jumalan työtoveri. Jos et paljossa, niin vähässä. Se riittää. Paastotkaamme siis iloiten.

***

Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi

ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet,

jos annat nälkäiselle omastasi

ja ravitset sen, joka kärsii puutetta,

niin sinun pimeyteesi koittaa valo

ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi.

(Jesaja 58:9-10)