***

Vanhojen rukousten voima on siinä, että vuosisadat ja sukupolvet ovat pitäneet ne osana elävää uskonnollisuutta, koska niissä kiteytyy jotain olennaista ihmisen osasta ja hänen suhteestaan Jumalaan. Rukous ei ole koskaan vain meidän puhettamme Jumalalle, vaan myös Jumalan puhetta ja puhuttelua meille, opetusta. Me tarvitsemme rukousta, Jumala ei.

Adventtiaika on perinteisesti kristinuskon piirissä ymmärretty valmistautumisen ja paaston ajaksi. Siksi Efraim Syyrialaisen paastorukous, ja sen kolmas ja viimeinen rukoushuokaus, on erityisen ajankohtainen.

Jälleen on hyvä aloittaa tunnustamalla oma osamme: Jumala on määrättömästi meitä suurempi, meidän herramme – on hyvä tunnustaa oma voimattomuus niin ennen rukousta kuin keskellä arkeakin. Jumalan hyvää tahtoa me tarvitsemme, jos haluamme nähdä syntimme – on helppo sanoa ääneen “anna minun nähdä syntini”, mutta on vaikea alistua sen alle, oman arjen riittämättömyyden alle.

Siitä tässä on kyse, jokapäiväisestä elämästä – oman ylpeyden ja hyväksynnän kaipuumme kääntymisestä elämää vastaan. Miten luonnollista on arvioida toisiamme ja itseämme ‘oikean’ ja ‘väärän’ käytöksen kautta – ja että ylipäätään arvioimme toisiamme: perheenjäseniä, ystäviä, uutisten julkimoita. Tästä tavasta luopuminen on niin vaikeaa, että rukouksen lopussa pidämme Jumalaa siunattuna juuri siksi, että hän antaa meille armon nähdä omat syntimme ja olla tuomitsematta toisiamme. Tässä on meidän paastomme.

Jumala on läsnä meissä, veljissämme ja sisarissamme. Älkää tuomitko, vaan siunatkaa.