Kaiken perusta on sielun puhtaus. Oikeastaan tässä on kyse tiettyjen asioiden poissaolosta: sielun puhtaus on maallisten ajatusten, huolten ja murheiden poissaoloa, mielen tyhjentymistä ja pyhää huolettomuutta. Ihmisen tulee vähentyä, Kristuksen kasvaa. Vain tällä tavoin ihmisessä tulee tilaa nöyryyden, kärsivällisyyden ja rakkauden hengelle.

Nöyryyden henki ei tietenkään tarkoita nöyristelyä, vaan oman vajavaisuuden ja mitättömyyden realistista tunnustamista. Nöyryys mahdollistaa kanssaihmisten palvelemisen: nöyrä ihminen näkee kanssaihmisessään Jumalan ja epäilee omia vaikuttimiaan, omaa voimaansa, omaa tietoansa. Nöyryys ei siis ole alistumista, tai kilvoittelun vastakohta, vaan ihmisenä kasvamisen ja aktiivisuuden lähtökohta.

Sielun puhtaus valmistaa myös kärsivällisyydelle: kun mieli ei ole lukuisten huolten painama, uusia murheita, toisten ihmisten outouksia ja kaikenlaista odottelua voi sietää – tai kyseessä ei ole enää tällöin sietäminen, vaan oman mielenrauhan pysyvyys murheidenkin edessä, toisten ihmisten kunnioittaminen ihmisinä, ja odotuksen käsittäminen lahjana. Kaikista paastorukouksessa mainituista hyveistä kärsivällisyys lienee nykymaailmassa aliarvostetuin. Aivan erityinen kärsimättömyyden muoto kristittyjen piirissä on toisen ihmisen ohittaminen, tämän esittämien näkemysten tulkitseminen – ja tuomitseminen - omien hurskaiden ja jumallallisten käsitysten valossa. Toisen osaan asettuminen vaatii loputtomasti kärsivällisyyttä.

Kaiken päätepiste on rakkaus. Puhdassieluinen, nöyrä ja kärsivällinen ihminen rakastaa, ehdoitta. Hän on todellinen Kristuksen seuraaja, täydellinen (Matt.  5:48). On väärää nöyryyttä olla pyrkimättä tähän. On kärsimättömyyttä luopua tästä toivosta.