Muslimeille Koraani on sanasta sanaan saneltu (ja siksi Koraanin käännökset ovat muslimeille nimenomaan vain käännöksiä – ainoastaan arabiankielinen voi olla Koraani). Jotkut kristitytkin, joiden raamattunäkemys perustuu sanainspiraatio-opille, uskovat lähes samoin Raamatusta: jokainen sen sana, jokainen kirjain, on Jumalan ilmoitusta.

Yleisempää on ajatella väljemmin, niin, että Raamattu on asioiden tasolla Jumalan ilmoittamaa: Raamatun ydinsanoma välittyy meille inhimillisten kirjoituisten kautta – vaikka Raamattu voi sisältää aikaansa sidottua ja jopa erehtyvää aineistoa, pelastuksen suhteen se on riittävä elämän ohje. Jumalan sana ei kristityille ole Raamattu, vaan Kristus itse, ihmiseksi tullut Jumalan Sana (‘Logos’).

Suurin osa maailman kristityistä kuitenkin ajattelee – vedoten itse Raamatun historialliseen syntyprosessiin kirkon sisällä ja tulkintamahdollisuuksien lähes rajattomaan moninaisuuteen – että lopultakin yhteisö, Kristuksen ruumis, on inspiroitu, pikemminkin kuin mitkään kuolleet kirjaimet. Raamattu on syntynyt kirkossa ja kirkko sitä myöskin tulkitse oman perinteensä valossa (vrt. Tim. 3:15: seurakunta on totuuden pylväs ja perustus).

Viimeksi mainittu on erityisesti katolisen ja ortodoksisen kirkon lähtökohta raamattukysymykseen, ja se kiertää näppärästi muiden kahden päälinjan ongelmat. Sanainspiraatioajattelun kannattajien hankaluutena on, että jos kaikki Raamatussa on yhtä lailla inspiroitua ja jumalallista, millä perusteilla viime kädessä ratkaistaan uskon keskeisin sisältö – milloin aviovaimon ei tarvitsekaan olla miehelleen alamainen (Ef. 5:22-25), millä edellytyksin kristitty voi syödä verta tai lihaa josta verta ei ole laskettu pois (Ap.t. 15:20, 29), ja kuinka vakavaa on, jos nainen esiintyy seurakunnan kokouksessa paljain päin (1 Kor 11:2-16) – puhumattakaan siitä, että Raamattu vaikuttaa monesti antavan ristiriitaista tietoa – ketkä tulivat Jeesuksen haudalle ensin, ja mihin aikaan, ja mitä siten tapahtui? Laki voittaa helposti evankeliumin.

Asiainspiraatioajattelun kannattajien ongelmana taas on sen määrittely, mikä kuuluu kristinuskon ytimeen: mikä on kristittyä sitovaa, mikä taas on liepeellistä, kulttuurisidonnaista ja ehdonvallan asia. Yhteisöä korostava malli taas on yhteisön tulkintojen armoilla ja – näin protestanttisesta näkökulmasta – varsin kaukana ‘yksin Raamattu’ –periaatteesta. Niinpä katolisen kirkon kannalta esimerkiksi Marian ikuinen neitsyys (ei veljiä Jeesuksella!) tai hänen synnitön sikiämisensä ovat uskon totuuksia.

Yhteistä kaikissa raamattunäkemyksissä on, että valitaan tietty tulkintaperiaate, ja sen perusteella tietyt Raamatun kohdat ja jakeet määrittyvät ‘raamatullisemmiksi’ kuin muut, ja näiden muiden tulkinnallisiksi avaimiksi. Esimerkiksi itse nostan kultaisen säännön (Matt. 7:13) ja kiellon toisten tuomitsemisesta (Matt. 7:1) ylemmäs kuin mitkään yksittäiset tekosyntien luettelot.

Toki myönnän, että historioitsijana en voi olla vaikuttumatta yhteisön inspiraatiota korostavien tulkinnoista: Raamattu kun kiistämättä on syntynyt siten, että varhaiskristilliset yhteisöt alkoivat pitää tiettyjä kirjoituksia aidoimpina (apostolisuus) ja yleisesti kristittyjä sitovimpina (katolisuus) kuin joitain muita. Näitä toisia kirjoituksia voi nykyisin lukea ‘apokryfisten tekstien’ tai ‘apostolisten isien’ otsikoiden alle kerättynä.

Vastaavasti on selvä, ettei Jeesus opettanut valmista kristinuskoa – se syntyi vasta hänen kuoltuaan. Näin ollen Uusi Testamentti on kokoelma ihmisten kirjoittamia kirjoja Jeesuksen syntymän, opetusten ja kuoleman merkityksistä – ja ne ovat kirjoja, jotka on kirjoitettu aivan toisenlaisessa historiallisessa tilanteessa kuin mitä nyt elämme. Raamatun, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, synnyttivät ihmisten jaetut kokemukset ja kristittyjen yhteisöt lähes 2000 vuotta sitten, ja siitä lähtien niitä on ehtimiseen tulkittu.

***

Mitä raamatullisuudella siis tarkoitetaan? Usein kun tätä kysyy, vastaukseksi saa, ettei Raamattua pidä tulkita, vaan lukea vain kuin se on kirjoitettu. Surullista on, etteivät näin sanovat ymmärrä tällöin vähintäänkin samalla tavalla tulkitsevansa ja pahoinpitelevänsä Raamattua kuin ‘ääriliberaaleina’ pitämänsä kanssakristittynsä. Raamattua kun ei kerta kaikkiaan voi lukea vailla omia, usein kovin piintyneitä ennakkokäsityksiä. Raamatullisuus on aina valikoivaa, tiettyjen raamatunkohtien tulkintaa toisten raamatunkohtien perusteella – ja tietysti myös perinteen perusteella, joka on aina läsnä.

Kuka siis haluaa nyt astua esiin, ja tuomita kanssaihmisen vilpitön raamattunäkemys epäraamatulliseksi? Toki, omasta näkemyksestä poikkeava lähtökohta on vaikea hyväksyä. Toki, saattaa olla, ettei se ole kristillinen näkemys. Mutta ’epäraamatullinen’?

Vaikeaa on ohittaa omat ennakkoluulot, pelot ja varmuus oman näkemyksen ikuisesta oikeutuksesta. Voisi kuitenkin kuvitella, että kristittyinä voisimme myöntää tarkastelevamme niin Jumalaa, kanssakulkijoitamme kuin Raamattuakin kuin kuvastimesta. Tietomme on kovin vajavaista, joten ei ole ihme, jos olemme eri mieltä asioista. Miksi meillä pitää olla niin suuri tarve käännyttää toisiamme harhasta toiseen ja tuomita toisiamme?