Sivustahuutelijan seurakuntavaaliohjelma 2014
Seurakuntavaalit ovat jo marraskuun alussa (vaalipäivä on 9.11.).
Valmistautuminen kannattaa aloittaa heti. En itse asetu ehdokkaaksi (koska
työni pitää minut Oslossa), joten ajattelin tarjota oman vaaliohjelmani hyvissä
ajoin toisten lainattavaksi. Osa ohjelmastani ei suoraan liity seurakuntien
toimintaan, vaan on kokonaiskirkon päätettävissä. Kuitenkin näitä asioita on
hyvä pitää esillä, sillä seurakuntavaaleissa valitut edustajat aikanaan
valitsevat myös kirkolliskokousedustajat.
Lue lisää..
1)
Seurakuntien on panostettava
vapaaehtoisuustoimintaan kaikkialla, missä se on mahdollista (messut, osa
diakoniatoiminnasta, hartaushetket, tiedotus, kirkkojen pitäminen auki) – tähän
on joka tapauksessa mentävä, kun veropohja laskee. Ja veropohja laskee joka
tapauksessa – vain noin 30% suomalaisista uskoo uskovansa kristinuskon
Jumalaan, ja alle 40% kirkon jäsenistä käy vähintään yhden kerran vuodessa
jumalanpalveluksessa. On huomattava mittakaava: 100 000 uuden kirkossakävijän
suurherätys tarkoittaisi ‘vain’ 2,5 prosenttiyksikön lisäystä jumalanpalveluksissa
kävijöihin. Toisin sanoen: jäsenmäärän lasku on vääjäämätöntä vielä hyvän
aikaa. Olisi siis hyvä ryhtyä seurakuntakulttuurin uudistamiseen ennen kuin on
aivan pakko.
2)
Hokemasta 'messu on seurakuntaelämän
keskus' on tehtävä todellisuutta. On kiinnitettävä huomiota aivan tavallisten
sunnuntaiden aivan tavalliseen liturgiaan (huolellinen valmistelu,
vapaaehtoiset mukaan, monipuolinen musiikki) ja saarnaan (papeille on
järjestettävä aikaa tähän keskittymiseen). Monikirkkoisissa seurakunnissa –
joita Tampereellakin on nyt yhä enemmän – sunnuntaimessujen aikatauluja on hyvä
hajottaa, alkamaan esimerkiksi klo 10, klo 12 ja klo 18. Ihmisten – myös ‘uusien’ –
rentoutuminen ja mukana pysyminen varmistettava joko selkeillä
‘välijuonnoilla’ tai käsiohjelmilla, jotka jaetaan kaikille haluaville suoraan
käteen kirkon ovella tervetulotoivotusten kera. Ei pitäisi olla vaikeaa, tuntuu
olevan.
3)
Kristillisen elämän esillä pito
julkisuudessa on tärkeää ja keskeinen lähetystyön muoto nykymaailmassa.
A)
Julkisuuteen tarvitaan jatkuvia ulostuloja yhteiskunnassamme ja maailmalla eri
tavoin heikoimpien ja hiljaisimpien puolesta. Tarvitaan termin 'kristilliset
arvot' (lähimmäisenrakkaus, anteeksianto, oikeudenmukaisuus) uudelleenesittely
ja kaappaus pois uskonnollisten lahkojen käsistä.
B) Vastaavasti tarvitaan
hengellisen elämän, rukouksen, mietiskelyn ja kilvoittelun esiin tuominen ja näiden
asioiden kaappaamista takaisin elämäntapakonsulttien riepottelulta.
Seurakuntien tiedotustoiminta pitäisi muuttaa aktiiviseksi, ei vain reagoinniksi
paikallisiin asioihin ja puheenaiheisiin (kun edes reagointi ei tunnu aina
onnistuvan, on tässä kyllä haastetta).
4)
Kirkon kannalta toisarvoisista ja kunnille
kuuluvista toiminnoista on luovuttava, vaikka kyseessä olisi kuinka 'hyvä työ'
(en todellakaan usko ja tarkoita, että seurakunnissa turhaa tai huonoa työtä
tehdäänkään!), joka toisi vaikka kuinka paljon imagohyötyä seurakunnille.
Kuitenkaan seurakunnat eivät saa lähteä paikkaamaan kunnallisten palvelujen
puutetta – sille tielle ei ole loppua. Toisin sanoen: sähly-, puutyö- ja
musiikkikerhojen (ja musiikinopetuksen) tarpeellisuutta on mietittävä paljon
tarkemmin kuin nykyisin tehdään.
5)
Yhteisöverosta on luovuttava: hautausmaiden
hoito, kulttuurihistoriallisten rakennusten ylläpito, väestörekisterit ja
kaikki muutkin yhteiskunnalliset toiminnat valtio saisi ostaa käypään hintaan,
ilman mitään outoja ja epäoikeudenmukaisia verotuskiemuroita – jotka lisäksi
ovat seurakunnille hyvin hankalia: Vaikka tulot vaihtelevat vuosittain
suhdanteiden mukana, menot ovat vuodesta vuoteen melko lailla vakiot.
Bonus: Edellä sanottuun on
lisättävä hyvään toimintakulttuuriin pyrkiminen myös seurakuntalaisten ja
luottamushenkilöiden kesken: kunnioitus toisin ajattelevia ja toisin uskovia
kohtaan on säilytettävä. Kuinka armotonta onkaan väittää, että
toisen usko olisi ’epäraamatullista’ silloin, kun kyse on mielipide-eroista.
Olemme heikkoja ja haavoittuvia, ja tietomme on vajavaista. Kukaan ei voi
omistaa Kristusta. Vastaavasti seurakuntavaaleissa olisi reilusti tuotava esiin
se erityinen arvopohja, jolta itse kukin ponnistaa. Ei ole mitään järkeä siinä,
että naisten pappeutta vastustavien lähetysjärjestöjen tukijat ja näiden
kritisoijat ovat samoilla vaalilistoilla. ”Seurakuntaväen” listat ovat aivan
liian usein vain äänestäjien huijausta! Keskustelu ja eri näkökulmien esiin
tuominen ei ole epäkristillistä – epäkristillistä on peittää erimielisyydet
vaaleissa, ja korostaa niitä valtuustosaleissa.