Kirjoittaja on ollut viikon lasten kanssa rippileirillä Ilkossa, eikä ole siis päässyt kirjoittamaan enempää kuulumisia.
Rippikoulu on monelle nuorelle eräs elämän kokokohtia, joka jää mieleen. Varsinkin leirin tiivis yhteisöllisyys ja kaveriporukka ovat niitä elementtejä joita mieluusti olisi tarjoamassa nuorille. Tällä hetkellä vielä rippikoulun käy useampi lapsia kuin kuuluu kirkoon, joten on syytä puhua nuorisokulttuurin osasta. Nuoret haluavat tulla leirille ja kokevat siellä asioita joiden ansiosta he myös haluavat tulla mukaan seurakunnan toimintaan, vapaaehteistyöhön ja yhteyteen Jumalan kanssa. Kirkon ei ole varaa missata rippikoulua.
Mutta. Vanhenevalle työntekijälle viikon leiri ei ole läpihuutojuttu. Jatkuva varpaisillaanolo, Vastuu nuorista, turvallisuus, tutka-antennit pystyssä, onko kaikki hyvin? missä mennään kenellä on nyt paha olo, kuka muuten vaan huutaa tuskaansa, kiusataanko jotakuta, jätetäänkö ryhmän ulkopuolelle, onko joku yksin, mennäänkö jossain yli hyväksytyn linjan? Saati päivän rutiinien organisointi, oppitunnit, iltaohjelmat, tapahtumat, Jumalanpalvelukset. Puhumattakaan jatkuvasta väsymyksestä kun ei saa nukuttua vieraassa paikassa, eikä oikein voikaan, kun vastuu painaa, sänkyyn pääsee vasta kahden maissa ja herätys onkin taas enne kahdeksaa.
Miten tämä yhtälö saadaan yhteen, jotta työntekijät jaksavat edelleenkin järjestää näin merkityksellistä toimintaa. En tiedä vastausta. Kai kyse olisi työnjohdollinen ja järjesteltävissä oleva.
Mutta niin kauan kuin tämä työ on näinkin upeaa ja merkityksellistä. Sitä jaksaa. Ja sitä haluaa jaksaa. Sillä palkinto seuraa aina kun näkee näitä iloisia kasvoja ympärillään. Ja kuulee aina uudestaa sanat. "-Olisin ollut vielä täällä toisenkin viikon", "-Paras kokemus tähän asti elämässä". "-Mä haluun tänne uudestaan"