Koivistonkylän seurakuntakodin vieressä kasvaa metsä. Se ei ole suuren suuri, enemmänkin sellainen Puolen hehtaarin metsä niin kuin Nalle Puhilla. Mutta Puhin tapaan myös tässä metsikössä mahtuu sattumaan ja tapahtumaan vaikka mitä, ja enemmän kuin uskoisi! Vuodesta toiseen se on mukuloiden suosikkipaikka, kun lähdemme ulkoilemaan. Ja näinä loppukesän kirkkaina päivinä olemme yrittäneet nauttia auringon ihanuudesta niin paljon kuin mahdollista! Eipä ole myöskään tarvinnut paljon pakkokeinoja käyttää, jotta ipanat on saatu kynnyksen toiselle puolelle.

Metsä on upea, ihmeellinen, taianomainen paikka. Siellä kaikki on mahdollista. Sieltä löytyy mitä jännittävimpiä asioita. Mitä korkeampi kivi, sen enemmän sen valloittaminen kiehtoo. Mitä erikoisempi oksankäkkärä, sen kallisarvoisempi aarre. Monenmoiset majat ja linnat syntyvät kuin itsestään muutamasta kepakosta ja karahkasta. Kaatuneen puunrungon vanha kaarna käy vaikka astiastosta, ja tuoreista ketunleivistä saadaan ruokakomeroon maistuvat eväät.

Samalla opitaan tärkeitä asioita. Elävistä puista ei taiteta oksia tai riivitä lehtiä, jotta metsä voisi hyvin ja ilahduttaisi meitä vastakin. Varsinkin keväisin linnunpesiä ihmetellään kaukaa - mutta ei kosketa. Kaikenlaiset pienet mönkijäiset tunnistetaan ja nimetään; kaikilla niillä on oma paikkansa ja tehtävänsä suuressa maailmassa. Toukkien lahopuuhun kaivertamat jäljet ovat kuin labyrintteja.

Ja lasten suusta kuulee myös totuuden. Metsästä löytyy myös kaikkea ikävää. Meidän pieni ekaluokkalaisemme ei voinut mitenkään käsittää, miksi jotkut ihmiset ihan tahallaan heittävät metsään roskia ja vaarallisia esineitä. Kun sehän on ihan tyhmää. Niinpä - mitä tuohonkaan osaisi muuta sanoa?