Kerran eräs seurakuntalainen houkutteli toista ystäväänsä mukaan seurakunnan perhetoimintaan. Ystävä, jolla ei ollut aiempaa seurakuntayhteyttä, oli vähän epäileväisellä mielellä. Silloin seurakuntalainen kannusti: "Tule vaan, se on oikein mukava paikka, siellä ei lyödä Raamatulla päähän!"

Aina välillä käy niin, että kun kasvatuksen yhteyteen kasvaa sana "kristillinen", toisilla kohoavat kulmakarvat yhdessä ennakko-odotusten myötä. Mitähän se semmottinen oikein loppupeleissä mahtaa tarkoittaa? Onko se jotakin uskonnon pakkosyöttöä? Vähän semmoista kuin koulunkäynti lukkarin opissa Seitsemässä veljeksessä?

Se on oikeastaan aika yksinkertainen asia eikä onneksi mikään salaisuus!

Kristillinen varhaiskasvatus pyrkii samaan kuin kaikki muukin varhaiskasvatus: tukemaan lapsen kasvua ainutlaatuisena yksilönä ja antamaan hänelle taidot ja tiedot toimia yhdessä muiden kanssa. Kristillisyys näkyy suuntaviivoja antavissa arvoissa: lähimmäisenrakkaudessa, itsen, toisten ja koko luomakunnan arvokkuuden ymmärtämisessä. Jumalasta on lupa puhua, ja lapsella on lupa ja oikeus kysellä, ihmetellä ja epäillä. Jumalasta puhumista ääneen ei tarvitse pelätä tai arastella!

Kaikkein tärkeintä on, että lapselle muodostuu turvallinen käsitys Jumalasta rakastavana Taivaallisena Isänä, jonka puoleen hän saa milloin tahansa kääntyä luottavaisin mielin.

Kaikki tämä kulkee mukana tavallisessa arjessa ja jokapäiväisissä askareissa. Melkeinpä jokaisessa seurakuntatalon huoneessa on pieni alttari luontevana osana sisustusta. Kirkkovuoden seuraaminen rytmittää elämää, leikkejä ja askarteluja, ja juhlapäivien alla puhutaan suurista asioista, joihin ne liittyvät. Noin kerran viikossa pidetään varsinainen hartaushetki, jolloin Jeesuksen monet opetukset tulevat vähitellen tutuiksi.

Tänä vuonna esimerkiksi on tutustuttu Jeesukseen hänen vertauskertomustensa kautta. Muistatko sinä vielä, mistä tuhlaajapojassa, laupiaassa samarialaisessa tai naisen kadonneessa kolikossa oli kyse?