Jeesus ja kaverit
Kohtaamme Raamatun lehdillä joukoittain kiinnostavia, kummallisia ja arvoituksellisia henkilöitä. Toiset ovat sankareita, toiset konnia. Keitä he kaikki oikein ovat miehiään ja naisiaan? Tässä blogissa Masa ottaa Jeesuksen kavereista selvää!
5.6.2015 14.30
Jaakob Vanhurskas
Millainen mahtoi olla miehiään Jeesuksen velipoika?
Jos evankeliumeissa seikkaileekin suorastaan sekaannuksen partaalle saakka Marioita, myös Jaakobeja on useampia, ja he ovat historian kuluessa myös usein menneet keskenään sekaisin. Jeesuksen opetuslasten joukossa tunnetuin Jaakob on varmasti Sebedeuksen poika ja Johanneksen veli, ensimmäisiä apostoleita, jotka Mestari mukaansa kutsui. Kahdentoista oppilaan parveen kuului lisäksi toinenkin Jaakob, jota erotukseksi edellämainitusta tavataan kutsua Jaakob Vähäisemmäksi. Tämä Jaakob on luultavasti sama kuin sivulauseessa mainittu Klopaksen (Alfeuksen) ja Marian poika. Vaan ehkä heitäkin kiehtovampi Jaakob on se kolmas, joka sai lisänimekseen Vanhurskas - Jaakob, Jeesuksen veli.
Jeesuksella tiedetään olleen neljä veljeä, jotka kaikki asuivat Nasaretissa, ja lisäksi tarkemmin määrittelemätön liuta siskoja (Mark. 6:3). Koska Jaakob (hepr. Ja'akov) mainitaan veljistä ensimmäisenä, lienee luontevinta olettaa hänen olleen myös heistä vanhin (Jeesuksen jälkeen). Evankeliumit eivät paljon Jeesuksen perheestä puhu, mutta noista muutamasta maininnasta voidaan päätellä, että isänsä jalanjäljissä rakennusmieheksi ryhtyneen esikoisen yhtäkkinen elämänmuutos oli heille vaikea pala niellä. Aloitettuaan saarnaajan uransa Jeesuksen onnistui puheellaan Nasaretin synagogassa suututtaa kotikylänsä väki niin, että nämä halusivat tappaa hänet (Luuk. 4:16-30). Hän siirtyikin opettamaan toiselle seudulle, ja kun sitten hänen äitinsä ja veljensä yrittivät päästä hänen luoksensa väentungoksessa - ehkä taivutellakseen häntä tulemaan takaisin kotiin tai ainakin tarkistaakseen, oliko hänellä kaikki hyvin - hän opetti seuraajilleen pitävänsä jokaista näistä perheenjäseninään (Mark. 3:31-35). Toisaalla taas evankelista Johannes sanoo suoraan, etteivät edes Jeesuksen veljet uskoneet häneen (Joh. 7:5).
Veljesten oli ehkä vaikea ajatella isoveljeään, jonka he olivat sentään tunteneet aina, luvattuna messiaana. Vähitellen jokin muutos suhtautumisessa kuitenkin tapahtui. Kun Jeesuksen maine levisi ja suosio kasvoi, Jaakob ja muut veljet näyttävät pikku hiljaa päässeen yli epäuskostaan. Hänen viimeisellä matkallaa Jerusalemissa he ilmeisesti eivät olleet mukana, sillä evankeliumit eivät mainitse heitä sanallakaan muiden opetuslasten joukossa, ja ristillä riippuessaan Jeesus pyytää serkkuaan ja opetuslastaan Johannesta huolehtimaan äidistään (Joh. 19:26-27), mitä hän tuskin olisi tehnyt, jos Jaakob ja muut veljet olisivat olleet paikan päällä.
Kun Jeesus sitten oli kuollut ja haudattu, ja huhut ylösnousemuksesta alkoivat levitä, Jaakob ja muut veljet kiirehtivät äitinsä luo Jerusalemiin, missä alkuseurakunta kokoontui. Paavali kirjoittaa myöhemmin, että tänä aikana myös Jaakob sai ilmestyksessä nähdä ylösnousseen Vapahtajan (1. Kor. 15:7). Veljet olivat kaikki läsnä helluntaina, kun Pyhä Henki vuodatettiin (Ap. t. 1:14). Ilmeisesti viimeistään nyt myös Jaakob ryhtyi toimimaan aktiivisesti ilosanoman levittäjänä ja seurasi isoveljensä jalanjäljissä. Vaikka Jeesus olikin yllämainitussa tapauksessa korostanut kaikkien seuraajiensa keskenäistä veljeyttä ja kieltäytynyt suomasta serkuilleen Jaakobille ja Johannekselle mitään erityisasemaa muiden opetuslasten joukossa (Matt. 20:20-28), hänen veljensä nousi nopeasti arvossa ja arvostuksessa opetuslasten keskuudessa. Kaikesta päätellen hänestä tuli jo varhain Pietarin ja Johanneksen veroinen seurakunnan tukipilari. Pylvääksi apostoli Paavalikin häntä nimittää (Gal. 2:9).
Jaakobista, tuosta isoveljeensä ensin niin epäileväisesti suhtautuneesta miehestä, kasvoi lopulta koko Jerusalemin seurakunnan johtaja, ja häntä ryhdyttiin kutsumaan Vanhurskaaksi. Hänen arvovaltansa oli niin suuri, että hänen ratkaistavakseen annettiin kristikunnan historian ehkä ensimmäinen ja samalla todella merkittävä kiistakysymys: olisiko Kristuksen uskoon kääntyneiden ei-juutalaisten myös noudatettava juutalaista lakia ja säädöksiä? Paavalin mielestä evankeliumi vapautti juutalaiset ja kreikkalaiset noudattamasta satoja pykäliä; monet juutalaiskristityt, erityisesti fariseukset, sen sijaan halusivat pitää yhä kiinni ikivanhasta isiensä laeista. Sovitteleva Jaakob ehdotti Pietarin myötävaikutuksesta kompromissia, joka sopi enemmän tai vähemmän molemmille osapuolille - ja varmisti lopullisesti sen, ettei evankeliumi jäänyt vain yhdeksi juutalaiseksi lahkoksi, vaan pääsi leviämään kaikkien kansojen keskuuteen. Jaakobin päätös oli sallia pakanakristityille vapaus ympärileikkauksesta ja muista lain vaatimuksista, kunhan nämä pidättäytyisivät veren ja jumalille uhrattujen eläinten syömisestä ja eläisivät siveellisesti. "Ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen", Jeesuksen veli totesi. (Ap. t. 15:1-21) Hän itse sen sijaan noudatti elämässään esimerkillisen tarkasti lakia ja lieni suhteessaan siihen sangen vanhoillinen.
Jaakob kaitsi Jerusalemin seurakuntaa piispana kolmisenkymmentä vuotta. Varhaiskirkon historioitsijat, kuten Epifanios, kertovat hänen olleen maineeltaan oikeamielinen ja nuhteeton. Esitetään myös, että Jaakob olisi antanut nasiirilupauksen eli pyhittänyt itsensä Jumalalle luopuen samalla muun muassa alkoholista (4. Moos. 6:1-21). Naimisissa hän joka tapauksessa oli (1. Kor. 9:5). Sitten kaikki päättyi äkillisesti. Keisari Neron seitsemäntenä hallitusvuonna - kirjoittavat Josefus (n. 37 - 100) ja Hieronymus (n. 347 - 420) - eli noin vuonna 62, Juudean roomalainen käskynhaltija kuoli, ja syntyi hetkellinen valtatyhjiö, ennen kuin uusi käskynhaltija saatiin nimitettyä ja lähetettyä paikalle. Tällöin vihamielisesti kasvavaan kristilliseen seurakuntaan suhtautunut temppelin ylipappi Hannas ben Hannas (k. n. 68 jKr.) kutsui koolle suuren neuvoston, määräsi Jaakobin kiinniotettavaksi ja toi hänet oikeuden istuntoon. Hannas, jonka edesmennyt isä oli ollut mukana tuomitsemassa Jeesusta kuolemaan (Joh. 18:19-24), halusi Jaakobin julkisesti kieltävän veljensä olleen Jumalan Poika. Jaakob kieltäytyi, jolloin Hannas määräsi hänet tapettavaksi. Jaakob viskattiin alas temppelin harjalta, jolloin hänen molemmat jalkansa murtuivat, ja sen jälkeen neuvoston lainopettajat ja papit kivittivät hänet kuoliaaksi. Hieronymus kertoo hänen viimeisten sanojensa olleen: "Herra, anna heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä tekevät." Sen jälkeen hänen päänsä iskettiin murskaksi nuijalla.
Hyvämaineisen Jaakobin kohtalo - joka ei roomalaisen lain silmissä ollut juuri muuta kuin murha - järkytti laajasti Jerusalemin asukkaita. Vaikka Paavalista oltiin montaa mieltä, olihan Jaakob sentään tunnettu tarkasta kuuliaisuudestaan Mooseksen laille. Kun uusi käskynhaltija ehätti paikalle, hän paheksui Hannaan toimia ja erotti tämän ylipapin tehtävistään. Myöhemmin jotkut sikäläiset epäilivät, että Jerusalemin karmea tuho juutalaissodassa kahdeksan vuotta myöhemmin oli seurausta Jaakobin murhasta.
Jaakobin (todennäköisten) lasten kohtalosta ei ole säilynyt tietoa. Miehen oma maine sen sijaan vain kasvoi kuoleman jälkeen. Kun gnostilaiset kristityt kirjoittivat Tuomaan evankeliumin, jota ei hyväksytty osaksi Raamatun kaanonia, Jeesus nimeää kirjoituksessa Jaakobin seuraajakseen, sillä "hänen tähtensä taivas ja maa tulivat tehdyiksi" (Tuomaan evankeliumi 12). Sen sijaan Raamattuunkin päätynyt Jaakobin kirje yhdistettiin jo varhain Jeesuksen veljeen. Nykyään kirjoittajan todellisesta henkilöllisyydestä ei olla yksimielisiä; monenlaisia neuvoja ja ohjeita sisältävä kirje saattaakin olla pseudepigrafi, Jaakobin nimiin pantu myöhempi seurakuntaohjeistus. (Jaakobin kirjeeseen voi tutustua tarkemmin Raamattukoulussa.)
Jaakobin identiteetti näyttää olleen sangen selvä alkuseurakunnassa, mutta myöhempi traditio hämärsi kokonaisuutta. Kun katolisen kirkon käsitys Neitsyt Marian ikuisesta neitsyydestä kehittyi, Jeesuksen veljet ja sisaret eivät sopineet tähän yhtälöön. Niinpä katolilaiset tulkitsivatkin heidät Jeesuksen serkuiksi tai leskeksi jääneen Joosefin lapsiksi edellisestä avioliitosta. Jaakob Vanhurskas on myös toisinaan sekoitettu Jaakob Vähäisempään. Moderni raamatuntutkimus käsittää hänet paitsi Jeesuksen veljeksi, myös eri mieheksi kuin Jaakob, Sebedeuksen poika, ja Jaakob Vähäisempi.
Jaakobin muistopäivää vietetään luterilaisessa kirkossa lokakuun 23. päivänä. Kirkkotaiteessa hänet on tavattu kuvata talttanuijan kanssa, sillä sellaisella astalolla hänet perimätiedon mukaan iskettiin hengiltä.
Jaakob Vanhurskas on paitsi koko kristikunnan historian kannalta tärkeä, myös mielikuvitusta kiehtova mies. Millaisia leikkejä ja kepposia pojat mahtoivat pieninä yhdessä tehdä? Entä millaisia väittelyitä mahtoivat käydä Jumalan valtakunnan työhön ryhtynyt, autiomaapaastoltaan palannut Jeesus ja Jaakob, joka piti isoveljeään vähintään kajahtaneena? Millainen tie hänen oli kuljettava, jotta epäilijästä kuoriutui lopulta koko seurakunnan johtaja ja paimen? Entä millainen kirkosta olisi muotoutunut, jos Jaakob ei olisi jäänyt suuren neuvoston hampaisiin, ja hänen poikansa olisivat ehkä seuranneet hänen jalanjäljissään - olisivatko Jeesuksen sukulaiset perustaneet kenties ensimmäisen paavidynastian? Epäilevä ja lopulta uskova Jaakob on samalla ikkuna Jeesuksen maanpäälliseen, inhimilliseen elämään, sen arkeen ja kipeisiinkin vaiheisiin.
Jeesuksella tiedetään olleen neljä veljeä, jotka kaikki asuivat Nasaretissa, ja lisäksi tarkemmin määrittelemätön liuta siskoja (Mark. 6:3). Koska Jaakob (hepr. Ja'akov) mainitaan veljistä ensimmäisenä, lienee luontevinta olettaa hänen olleen myös heistä vanhin (Jeesuksen jälkeen). Evankeliumit eivät paljon Jeesuksen perheestä puhu, mutta noista muutamasta maininnasta voidaan päätellä, että isänsä jalanjäljissä rakennusmieheksi ryhtyneen esikoisen yhtäkkinen elämänmuutos oli heille vaikea pala niellä. Aloitettuaan saarnaajan uransa Jeesuksen onnistui puheellaan Nasaretin synagogassa suututtaa kotikylänsä väki niin, että nämä halusivat tappaa hänet (Luuk. 4:16-30). Hän siirtyikin opettamaan toiselle seudulle, ja kun sitten hänen äitinsä ja veljensä yrittivät päästä hänen luoksensa väentungoksessa - ehkä taivutellakseen häntä tulemaan takaisin kotiin tai ainakin tarkistaakseen, oliko hänellä kaikki hyvin - hän opetti seuraajilleen pitävänsä jokaista näistä perheenjäseninään (Mark. 3:31-35). Toisaalla taas evankelista Johannes sanoo suoraan, etteivät edes Jeesuksen veljet uskoneet häneen (Joh. 7:5).
Veljesten oli ehkä vaikea ajatella isoveljeään, jonka he olivat sentään tunteneet aina, luvattuna messiaana. Vähitellen jokin muutos suhtautumisessa kuitenkin tapahtui. Kun Jeesuksen maine levisi ja suosio kasvoi, Jaakob ja muut veljet näyttävät pikku hiljaa päässeen yli epäuskostaan. Hänen viimeisellä matkallaa Jerusalemissa he ilmeisesti eivät olleet mukana, sillä evankeliumit eivät mainitse heitä sanallakaan muiden opetuslasten joukossa, ja ristillä riippuessaan Jeesus pyytää serkkuaan ja opetuslastaan Johannesta huolehtimaan äidistään (Joh. 19:26-27), mitä hän tuskin olisi tehnyt, jos Jaakob ja muut veljet olisivat olleet paikan päällä.
Itäisessä kristillisessä perinteessä Jaakobia kutsutaan lisänimellä Adelphotheos, Jumalan veli.
Kun Jeesus sitten oli kuollut ja haudattu, ja huhut ylösnousemuksesta alkoivat levitä, Jaakob ja muut veljet kiirehtivät äitinsä luo Jerusalemiin, missä alkuseurakunta kokoontui. Paavali kirjoittaa myöhemmin, että tänä aikana myös Jaakob sai ilmestyksessä nähdä ylösnousseen Vapahtajan (1. Kor. 15:7). Veljet olivat kaikki läsnä helluntaina, kun Pyhä Henki vuodatettiin (Ap. t. 1:14). Ilmeisesti viimeistään nyt myös Jaakob ryhtyi toimimaan aktiivisesti ilosanoman levittäjänä ja seurasi isoveljensä jalanjäljissä. Vaikka Jeesus olikin yllämainitussa tapauksessa korostanut kaikkien seuraajiensa keskenäistä veljeyttä ja kieltäytynyt suomasta serkuilleen Jaakobille ja Johannekselle mitään erityisasemaa muiden opetuslasten joukossa (Matt. 20:20-28), hänen veljensä nousi nopeasti arvossa ja arvostuksessa opetuslasten keskuudessa. Kaikesta päätellen hänestä tuli jo varhain Pietarin ja Johanneksen veroinen seurakunnan tukipilari. Pylvääksi apostoli Paavalikin häntä nimittää (Gal. 2:9).
Jaakobista, tuosta isoveljeensä ensin niin epäileväisesti suhtautuneesta miehestä, kasvoi lopulta koko Jerusalemin seurakunnan johtaja, ja häntä ryhdyttiin kutsumaan Vanhurskaaksi. Hänen arvovaltansa oli niin suuri, että hänen ratkaistavakseen annettiin kristikunnan historian ehkä ensimmäinen ja samalla todella merkittävä kiistakysymys: olisiko Kristuksen uskoon kääntyneiden ei-juutalaisten myös noudatettava juutalaista lakia ja säädöksiä? Paavalin mielestä evankeliumi vapautti juutalaiset ja kreikkalaiset noudattamasta satoja pykäliä; monet juutalaiskristityt, erityisesti fariseukset, sen sijaan halusivat pitää yhä kiinni ikivanhasta isiensä laeista. Sovitteleva Jaakob ehdotti Pietarin myötävaikutuksesta kompromissia, joka sopi enemmän tai vähemmän molemmille osapuolille - ja varmisti lopullisesti sen, ettei evankeliumi jäänyt vain yhdeksi juutalaiseksi lahkoksi, vaan pääsi leviämään kaikkien kansojen keskuuteen. Jaakobin päätös oli sallia pakanakristityille vapaus ympärileikkauksesta ja muista lain vaatimuksista, kunhan nämä pidättäytyisivät veren ja jumalille uhrattujen eläinten syömisestä ja eläisivät siveellisesti. "Ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen", Jeesuksen veli totesi. (Ap. t. 15:1-21) Hän itse sen sijaan noudatti elämässään esimerkillisen tarkasti lakia ja lieni suhteessaan siihen sangen vanhoillinen.
Jaakob kaitsi Jerusalemin seurakuntaa piispana kolmisenkymmentä vuotta. Varhaiskirkon historioitsijat, kuten Epifanios, kertovat hänen olleen maineeltaan oikeamielinen ja nuhteeton. Esitetään myös, että Jaakob olisi antanut nasiirilupauksen eli pyhittänyt itsensä Jumalalle luopuen samalla muun muassa alkoholista (4. Moos. 6:1-21). Naimisissa hän joka tapauksessa oli (1. Kor. 9:5). Sitten kaikki päättyi äkillisesti. Keisari Neron seitsemäntenä hallitusvuonna - kirjoittavat Josefus (n. 37 - 100) ja Hieronymus (n. 347 - 420) - eli noin vuonna 62, Juudean roomalainen käskynhaltija kuoli, ja syntyi hetkellinen valtatyhjiö, ennen kuin uusi käskynhaltija saatiin nimitettyä ja lähetettyä paikalle. Tällöin vihamielisesti kasvavaan kristilliseen seurakuntaan suhtautunut temppelin ylipappi Hannas ben Hannas (k. n. 68 jKr.) kutsui koolle suuren neuvoston, määräsi Jaakobin kiinniotettavaksi ja toi hänet oikeuden istuntoon. Hannas, jonka edesmennyt isä oli ollut mukana tuomitsemassa Jeesusta kuolemaan (Joh. 18:19-24), halusi Jaakobin julkisesti kieltävän veljensä olleen Jumalan Poika. Jaakob kieltäytyi, jolloin Hannas määräsi hänet tapettavaksi. Jaakob viskattiin alas temppelin harjalta, jolloin hänen molemmat jalkansa murtuivat, ja sen jälkeen neuvoston lainopettajat ja papit kivittivät hänet kuoliaaksi. Hieronymus kertoo hänen viimeisten sanojensa olleen: "Herra, anna heille anteeksi, he eivät tiedä, mitä tekevät." Sen jälkeen hänen päänsä iskettiin murskaksi nuijalla.
Jaakobin marttyyrikuolema keskiaikaisessa freskossa. Katolisessa perinteessä hänet yhdistetään usein opetuslapsi Jaakob Vähäisempään, Alfeuksen poikaan.
Hyvämaineisen Jaakobin kohtalo - joka ei roomalaisen lain silmissä ollut juuri muuta kuin murha - järkytti laajasti Jerusalemin asukkaita. Vaikka Paavalista oltiin montaa mieltä, olihan Jaakob sentään tunnettu tarkasta kuuliaisuudestaan Mooseksen laille. Kun uusi käskynhaltija ehätti paikalle, hän paheksui Hannaan toimia ja erotti tämän ylipapin tehtävistään. Myöhemmin jotkut sikäläiset epäilivät, että Jerusalemin karmea tuho juutalaissodassa kahdeksan vuotta myöhemmin oli seurausta Jaakobin murhasta.
Jaakobin (todennäköisten) lasten kohtalosta ei ole säilynyt tietoa. Miehen oma maine sen sijaan vain kasvoi kuoleman jälkeen. Kun gnostilaiset kristityt kirjoittivat Tuomaan evankeliumin, jota ei hyväksytty osaksi Raamatun kaanonia, Jeesus nimeää kirjoituksessa Jaakobin seuraajakseen, sillä "hänen tähtensä taivas ja maa tulivat tehdyiksi" (Tuomaan evankeliumi 12). Sen sijaan Raamattuunkin päätynyt Jaakobin kirje yhdistettiin jo varhain Jeesuksen veljeen. Nykyään kirjoittajan todellisesta henkilöllisyydestä ei olla yksimielisiä; monenlaisia neuvoja ja ohjeita sisältävä kirje saattaakin olla pseudepigrafi, Jaakobin nimiin pantu myöhempi seurakuntaohjeistus. (Jaakobin kirjeeseen voi tutustua tarkemmin Raamattukoulussa.)
Jaakobin identiteetti näyttää olleen sangen selvä alkuseurakunnassa, mutta myöhempi traditio hämärsi kokonaisuutta. Kun katolisen kirkon käsitys Neitsyt Marian ikuisesta neitsyydestä kehittyi, Jeesuksen veljet ja sisaret eivät sopineet tähän yhtälöön. Niinpä katolilaiset tulkitsivatkin heidät Jeesuksen serkuiksi tai leskeksi jääneen Joosefin lapsiksi edellisestä avioliitosta. Jaakob Vanhurskas on myös toisinaan sekoitettu Jaakob Vähäisempään. Moderni raamatuntutkimus käsittää hänet paitsi Jeesuksen veljeksi, myös eri mieheksi kuin Jaakob, Sebedeuksen poika, ja Jaakob Vähäisempi.
Jaakobin muistopäivää vietetään luterilaisessa kirkossa lokakuun 23. päivänä. Kirkkotaiteessa hänet on tavattu kuvata talttanuijan kanssa, sillä sellaisella astalolla hänet perimätiedon mukaan iskettiin hengiltä.
Jaakob Vanhurskas on paitsi koko kristikunnan historian kannalta tärkeä, myös mielikuvitusta kiehtova mies. Millaisia leikkejä ja kepposia pojat mahtoivat pieninä yhdessä tehdä? Entä millaisia väittelyitä mahtoivat käydä Jumalan valtakunnan työhön ryhtynyt, autiomaapaastoltaan palannut Jeesus ja Jaakob, joka piti isoveljeään vähintään kajahtaneena? Millainen tie hänen oli kuljettava, jotta epäilijästä kuoriutui lopulta koko seurakunnan johtaja ja paimen? Entä millainen kirkosta olisi muotoutunut, jos Jaakob ei olisi jäänyt suuren neuvoston hampaisiin, ja hänen poikansa olisivat ehkä seuranneet hänen jalanjäljissään - olisivatko Jeesuksen sukulaiset perustaneet kenties ensimmäisen paavidynastian? Epäilevä ja lopulta uskova Jaakob on samalla ikkuna Jeesuksen maanpäälliseen, inhimilliseen elämään, sen arkeen ja kipeisiinkin vaiheisiin.
Jaakob, Herran veli - ihka-ensimmäinen piispa.
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja