Simon Magus

Ihmiset juoksivat ihmeiden ja niitä kaupittelevien showmiesten perässä jo kaksituhatta vuotta sitten, minkä Jeesuksen opetuslapsetkin saivat huomata, kun he ryhtyivät viemään hyviä uutisia eteenpäin Mestarin kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen. Varhaisen kristinuskon kamppailusta muiden mysteeriuskontojen puristuksessa kertoo havainnollistavasti Apostolien tekoihin (8:9-24) kirjattu anekdoottimainen kertomus apostoleista ja salaperäisestä miehestä nimeltä Simon, jonka nimi oli kaikkien huulilla Samariassa 30-luvun lopulla.

Simon, lisänimeltään Magus eli velho tai taikuri, oli myöhemmän perimätiedon mukaan kotoisin samarialaisesta Gittan kaupungista. Hän kylvi ympärilleen hämmästystä väitetyillä ihmekyvyillään. "Hän on Suuri Voima, Jumalan voima!" todistivat häntä seuranneet kansanjoukot. Kun evankelista Filippos saapui Jerusalemista opettamaan samarialaisia Jeesuksesta, monet heistä kääntyivät, ja Apostolien tekojen mukaan itse Simonkin otti kasteen. Filippoksen kansansuosio oli näet tehnyt häneen suuren vaikutuksen, ja hän ryhtyi seurailemaan miekkosta nähdäkseen, kuinka tämän työtä seuranneet ihmeparantumiset oikein tapahtuivat.

Kun lupaavat uutiset Samarian lähetystyöstä kiirivät muidenkin apostolien korviin, Pietari ja Johannes läksivät itsekin tuoreita käännynnäisiä tapaamaan. Silloin Simon etsi heidät käsiinsä ja tarjosi heille rahaa: "Antakaa minullekin tuollainen valta, että kenen päälle panen käteni, se saa Pyhän Hengen!" Pietari kuitenkin jyrähti hänelle ankarasti ja käski häntä katumaan vilpillisyyttänsä. Kertomus päättyy säikähtäneen Simonin pyyntöön, että apostolit rukoilisivat hänen puolestaan, jottei Jumalan rangaistus kohtaisi häntä. Sen jälkeen hän katoaa lopullisesti Raamatun lehdiltä.



Sen sijaan niin apokryfiset tekstit kuin varhaisten teologien kirjoituksetkin tuntevat Simon Maguksen hyvin. On mielenkiintoista havaita, että vaikka alkukristityt eivät suinkaan joutuneet kilpailemaan ainoastaan yhden vaihtoehtoista uskoa julistavan karismaatikon kanssa, nimenomaan Simon on päätynyt Apostolien tekoihin asti. Perustellusti voidaankin päätellä, että simonilaisten lahko oli Apostolien tekojen kirjoitusvaiheessa (n. 80 jKr) ja ensimmäisen vuosisadan alussa vielä varteenotettava haastaja nuorelle kirkolle.

Varhaiskirkon kirjoittajat kohdistivatkin nimenomaan lahkon perustajana pidettyyn Simoniin ankaraa arvostelua. Apostolien teoissa hän vaikuttaa vielä pikkukiusalta, mutta apokryfinen teksti Pietarin teot (n. 150 - 200 jKr.) asettaa hänet Pietarin ja Paavalin arkkiviholliseksi. Sadunomaisessa kertomuksessa Simon saapuu Roomaan, jossa hän hurmaa monenmoisilla taikakonsteillaan niin ylhäiset kuin alhaisetkin kaupungin asukkaat. Seurauksena on todellinen ihmevoimien mittelö Maguksen ja apostolien välillä, johon kuuluu mm. puhuvia koiria. Lopulta Simon julistaa roomalaisille nousevansa taivaisiin Jumalan luo ja nouseekin lentoon (Kyrillos Jerusalemilaisen mukaan demonien vetämissä vaunuissa), mutta Pietarin ja Paavalin rukous pudottaa hänet alas kiveykselle. Jalkansa loukannut velho kuolee lopulta välskärin leikkauspöydälle.

Varhaisiin kristillisiin apologeettoihin kuulunut Justinos Marttyyri (n. 100 - 168 jKr.) kirjoitti hänkin Simonin saapuneen Roomaan yhdessä tyyroslaisen Helena-nimisen naisen kanssa. Justinoksen mukaan Simon julisti toimineensa Juudeassa Poikana, Samariassa Isänä ja muiden kansojen parissa Pyhänä Henkenä, ja että roomalaiset olisivat rakennuttaneet hänelle patsaan. Teologi olletikin erehtyi pitämään muinaisen sabiinilaisjumala Semo Sancuksen patsasta Simonille omistettuna. Myös kirkkoisät Irenaeus ja Hippolytos kirjoittivat toisella ja kolmannella vuosisadalla Simonista ja simonilaisten lahkosta. Erään version mukaan Simon oli ollut alkujaan Johannes Kastajan opissa, mutta tämän kuoltua perustanut oman lahkonsa.



Vaikka kristittyjen jumaluusoppineiden kirjoitukset olivatkin puolueellisia ja tähtäsivät osin vastustajansa mustamaalaamiseen, ne ovat ainoita säilyneitä kuvauksia tästä joukosta. Simonilaiset luetaan gnostilaisten uskonliikkeiden sankkaan sukuun. Osa gnostilaisista lahkoista oli kristillisiä tai kristillisvivahteisia, osa taas ammensi enemmän hellenistisestä tai juutalaisesta filosofiasta ja uskontoperinteestä. Simonilaiset uskoivat muiden gnostilaisten tavoin pelastuvansa salatun tiedon avulla; materiaalinen maailma oli vankila sieluille, joiden alkuperä oli jumalallinen. Heidän oppinsa nojasi heprealaisen Raamatun ja kreikkalaisten myyttien allegoriseen tulkintaan. Kaiken alkulähde oli "Rajaton Voima", jota tuli symboloi. Tästä kumpusivat kaikki voimat ja vallat, jotka olivat joko maskuliinisen (Simon) tai feminiinisen (hänen puolisonsa Helena) prinsiipin luomia. Kristityt kirjoittajat syyttivät lahkon jäseniä jos jonkinlaisesta yleisestä paheellisuudesta, erityisesti heidän väitettiin perehtyneen loitsuihin ja taikoihin. Joka tapauksessa simonilaiset uskoivat, että vain he pitivät hallussaan todellista kastetta.

Justinos Marttyyrin aikana simonilaiset edustivat ilmeisesti varteenotettavaa ja siksi vaarallista vaihtoehtoa varhaiselle kristinuskolle, mutta heidän mysteerikulttinsa ei kuitenkaan voittanut kilpailua ihmisten sieluista. 300-luvulle tultaessa lahko oli kutistunut pieneksi jäännökseksi ja katosi pian historian lehdiltä.

Simonilaiset olivat eittämättä todellinen uskonlahko, mutta entäpä heidän perustajansa, tarunhohtoinen Simon Magus? Osa historioitsijoista epäilee hänen olemassaoloaan, mutta ensimmäisen vuosisadan taitteessa häntä pidettiin niin suurena uhkana orastavalle kristikunnalle, että teologit nimesivät hänet peräti "kaikkien harhaoppien isäksi". Koska simonilaisten omia tekstejä ei ole säilynyt meidän päiviimme, on vaikea päästä heidän lahkonsa alkujuurille.

Apostolien tekojen kuvaus Simon-velhon sekä Filippoksen, Pietarin ja Johanneksen kohtaamisesta on kuitenkin mainio esimerkki siitä uskonnollisesta ympäristöstä, jossa alkukirkko joutui toimimaan. Gnostilaisuus oli varhaiskristillisyyden kanssa kilpailleista uskonnollisista liikkeistä ehkäpä kaikkein vakavin haastaja monine eri muotoineen. Yksi varhaisen kristinuskon voimavaroja tässä kädenväännössä oli sen sosiaalinen ulottuvuus: köyhäin- ja sairaanhoito, toisin sanoen evankeliumin todeksi eläminen, ihmeillä ratsastamisen sijaan. Vastaavanlaiset vastakkainasettelut eivät ole vieraita nykypäivänäkään.