Mistä halloween sai kurpitsansa?

Silloin, kun minä olin nuori, halloween kurpitsoineen ja karkki-tai-kepponen -kierroksineen oli tuttu lähinnä Aku Ankan sivuilta. Kumma amerikkalainen juhla, joka toi etäisesti mieleen pääsiäisnoidat virvonvarpomisineen. Hassuja nuo jenkit. Yllättävän lyhyessä ajassa se on kuitenkin rantautunut myös Suomeen ja ilmeisesti tullut jäädäkseen. Nykyään aika monessa alakoulussa järjestetään jo halloween-pippaloita, ja naamiaishäröilyt (karkkeja unohtamatta) piristävät vuoden pimeintä aikaa ihan siviilissäkin. Kauppojen sesonkihyllyt ovat täynnä muovisia kurpitsakoristeita ja vaahtokarkkitorahampaita.

Markkinointiosaston sedät ja tädit saavat korkata shampanjapullon tänäkin syksynä. Mutta mikä viritelmä halloween oikeastaan on, ja onko sillä jotakin tekemistä meille tutumman ja kirkkovuoteenkin sijoittuvan pyhäinpäivän kanssa?

"Halloween" on lyhyt ja ytimekäs tiivistelmä englanninkielisestä nimestä all hallows' eve eli "kaikkien pyhien päivän aatto". Jo tämä paljastaa, että omalla pyhäinpäivällämme ja halloweenilla on yhteinen perimä. Amerikassa vanhan kirkollisen juhlapyhän ympärille on kuitenkin kehittynyt omaleimainen perinne, jonka juuret ovat vuosisatojen takana - ja kokonaan toisella mantereella.

Tiivistettynä kaiken takana oli peruna. Mutta ensin hieman taustoitusta.

Jo esikristillisellä ajalla Brittein saarten ja erityisesti Irlannin kelttien keskuudessa vuoden kierto jakautui neljään vaiheeseen, joista jokaisella oli oma loppujuhlansa. Loka-marraskuun taitteessa vietettiin juhlallisuuksia elonkorjuukauden päättymisen kunniaksi. Tapana oli, että kesän ja alkusyksyn ajan ylämailla laiduntanut karja tuotiin takaisin alaville maille, ja kylien väki kokoontui yhteisiin pitoihin. Juhlapäivän nimi oli samhain (lausutaan [sauin]).


Pitkä, pimeä ja monesti ankara talvi häämötti jo nurkan takana. Oli siis järkevää tehdä myös varotoimenpiteitä sitä silmälläpitäen, keltit tuumivat. Samhainin aikaan sytytettiin suuria kokkoja, joiden valon ja tulen toivottiin puhdistavan ja suojelevan perhekuntia pimeyden voimilta. Samhain oli taitekohta, jolloin tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen maailman väliset raja-aidat olivat kaikkein ohuimmillaan. Silloin edesmenneiden sukulaisten henget tulivat lähelle yhä eläviä sukulaisiaan. Pitoja vietettiinkin koko verilinjaa muistaen, ja suvun kantaisistä ja sankareista kerrottiin tarinoita keittotulien äärellä. Tyytyväisinä pidetyiltä vainajahengiltä saattoi myös toivoa siunausta koko talonväelle tulevalle vuodelle.

Vainajahenget eivät kuitenkaan olleet ainoita henkivaltoja, jotka liikkuivat samhain-yönä. Keltit uskoivat meidän maailmamme ohella eräänlaiseen varjoisaan rinnakkaistodellisuuteen, joka sijaitsi "usvien tuolla puolen", ja jota asutti kansa nimeltä aes sidhe. Englantilaisittain heidät tunnettiin nimellä faire folk eli "kaunis kansa"; suomalaisittain nimen voisi kääntää keijuiksi tai haltioiksi. Aes sidhe eivät kuitenkaan olleet mitään Tolkienin jaloja ja uljaita haltioita. Vaikka useimmat tarut kuvaavatkin heitä lumoavan kauniiksi, he olivat myös pelottavia, vaarallisia, julmiakin. Aes sidhe saattoivat kaapata vangikseen usviin eksyneen matkalaisen. Heidän valtakunnassaan aika kulki eri tahtiin kuin tämänpuoleisessa maailmassa. Jos epäonninen siepattu joskus vapautettiinkin, hän saattoi huomata jopa vuosisatojen vierähtäneen.


Aes sidhe merkitsee sananmukaisesti "hautakumpujen kansaa". Irlannin nummia kirjovien ikivanhojen kivi- ja pronssikautisten hautakumpujen uskottiin kätkevän uumeniinsa portteja haltioiden synkkään todellisuuteen. Erityisesti samhainin aikaan he vaelsivat kuolevaisten keskuudessa, joten oli järkevää pyrkiä suojautumaan heidän pahantahtoisilta voimiltaan.

Irlannissa ei tunnettu amerikkalaista kurpitsaa. Sen sijaan keltit kaiversivat kasvoja turnipsilyhtyihin, joiden tarkoituksena oli valaista kulkijansa tietä pimeydessä ja pitää loitolla pahoja voimia. Erilaiset naamiohuvit yleistyivät vasta satoja vuosia myöhemmin, mutta niiden juuret löytyvät myös vihamielisiltä hengiltä ja haltioilta suojautumisesta.

Irlanti kristillistyi jo varhain ja myös säilyi (enemmän tai vähemmän) kristittynä, vaikka muilta Brittein saarilta roomalaisajan kristinusko sammuikin hetkeksi pakanallisten anglien ja saksien valloitusten myötä. Frankkikuningas Ludvig Pyhän määräyksestä kaikkien pyhimysten ja marttyyrien muistopäivä siirrettiin keväältä marraskuun 1. päivälle vuonna 835. Näin tapahtui kaikkialla läntisessä kirkossa. Vuosien vieriessä kelttiläisenä säilyneessä Irlannissa pyhäinpäivän ja samhainin perinteet alkoivat kietoutua vähitellen toisiinsa. Olihan molemmissa kyse vainajien muistamisesta.


Irlantilaiset pitivät päättäväisesti kiinni omista tavoistaan Englannin julmasta siirtomaapolitiikasta huolimatta, ja 1800-luvulle tultaessa samhainista lähtöisin olevat tavat kiertää taloja ovelta ovelle naamioituneena ja ruokaa pyytäen olivat vahvasti elossa. Englantilaismiehityksen lisäksi Irlantia kohtasi toinenkin katastrofi: perunarutto. Suuri osa rutiköyhistä irlantilaisista nimittäin sai elantonsa pienestä maatilkusta, joka oli juuri ja juuri kyllin suuri ylläpitääkseen yhtä lehmää ja tuottaakseen satoa perunapellosta. (Näiden kahden superruoan ansiosta, maidon ja perunan, irlantilaiset pysyivät itse asiassa olosuhteisiinsa nähden yllättävän terveinä.) Vuosina 1845-1849 saarta koetteli vakava perunaruttoepidemia, joka aiheutti pahan katovuoden toisensa perään. Ainakin miljoona irlantilaista kuoli nälkään. Kynnelle kykenevät ostivat itselleen laivamatkan Atlantin yli ja matkustivat Amerikkaan etsimään onneaan ja elantoaan. Noin kaksi miljoonaa irlantilaista lähti siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin perunaruttoepidemian seurauksena.

Mukanaan he toivat kotisaarensa omaleimaisen kulttuurin - myös samhainista kumpuavat pyhäinpäiväperinteensä. Kiitos heidän lukumääräisyytensä, amerikkalainen halloween alkoi vähitellen irlantilaistua 1900-luvun taitteessa. Nyt turnipsilyhtyjen sijaan tosin kaiverrettiin kurpitsoja, ja kummituksiksi ja peikoiksi naamioituneet lapset kulkivat karkki-tai-kepponen -kierroksillaan kulmakunnan ilona.


Nykyään halloween on Yhdysvalloissa vuoden suosituin juhla heti joulun jälkeen, ja sen vietto on vakiintunut lokakuun 31. päivään. Koska sen viettoon sisältyy myös pakanallisilta ajoilta periytynyttä ainesta, ainakin katolinen ja ortodoksinen kirkko ovat suhtautuneet siihen torjuvasti. Jotkut pelkäävät halloweenin vielä syrjäyttävän kirkollisen pyhäinpäivän kokonaan. Samanlaista huolta kuulee nostettavan esiin Suomessakin, nyt kun tämäkin perinne on saapunut syrjäiseen peräpohjolaan.

Huoli lienee pääosin turha. Suomessa kirkollisiin juhlapyhiin on aina mahtunut hartauden ohella myös (puolipakanallista) iloa. Tuskinpa kovin moni mielensä pahoittaa joulupukin mukanaolosta, vaikka keskitalven juhla muuten Kristuksen syntymälle onkin omistettu. Pienten pääsiäisnoitien kiertäminen virpomassa ja suklaamunia keräämässä ei ole kadottanut Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen muistoa.

Myös halloweenin lähtökohdat ovat pohjimmiltaan hyvin kristilliset, kuoleman ikiunohduksen voittaneet edesmenneet sielut. Vaikka jotkut kauhistelevatkin juhlaan liittyvää kauhukuvastoa noitineen ja hirviöineen, kyse on pimeän ja pahan pelon kääntämisestä huvitukseksi - kuolemalle nauramista. Ja miksei kristittykin voisi kernaasti näin tehdä: onhan Kristus jo kukistanut kuoleman vallat ja pelastanut maailman!


Suomessa irlantilaisperäiselle halloweenille ei ole minkäänlaista historiallis-kulttuurista kosketuspintaa; meille koko karnevaalijuhla on vieras. Mutta pitäisikö se automaattisesti torjua? Voisiko myös pyhäinpäivän kohdalla - kuten joulun ja pääsiäisenkin - olla sijaa sekä hartaudelle että ilonpidolle?

Tärkeintä lienee, että kummankin perinteen juuret tunnistetaan ja tunnustetaan, ja niitä kunnioitetaan. Suomalainen pyhäinpäivä on kaunis, haikea ja juhlallinen. Sen soisi säilyttävän oman arvokkuutensa ja syvän sanomansa myös tulevina vuosina.