Kuoleman varjosta... valoon
Hiipuva aurinko. Mustat yöt. Marto maa ja kuihtuva luonto. Alastomat puut ja lyijynvärinen taivas huokaavat sammumisesta, päättymisestä. Kuolemasta.Pyhäinpäivä tuo kuoleman äärelle.
Poisnukkuneiden rakkaiden haudoille tuodut kynttilät yrittävät
ajaa pois kerääntyviä varjoja, karkottaa kaikennielevää
pimeyttä.
Kuolema pysäyttää. Kuolema jättää yksin, vaille sanoja, mykkänä keskelle menetystä. Ikävä ja luopumisen tuska pusertavat rinnassa. Surunvalittelut maistuvat tuhkalta. Kuolema kauhistaa.
Kuolema kauhistaa, koska se on koko olemukseltaan kauhistuttava asia.
aamatussa kerrotaan, kuinka Jeesus itki kuullessaan ystävänsä Lasaruksen kuolemasta (Joh. 11:35). Ja kun hän aavisti oman hetkensä olevan lähellä, hän joutui hirvittävän kuolemantuskan valtaan (Mark. 14:33-36). Ristillä, voimiensa huvetessa, kuoleman varjon ympäröidessä häntä, hän parkaisi: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” (Mark. 15:34)
Kuolema ei kuitenkaan ole kaiken loppu, iankaikkinen unohdus. Kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Pimeys ei sammuta kaikkea – koska Jumala ei niin tahdo.
Mustimmankin yön jälkeen valkeus leviää taivaanrantaan. Pitkän talven jälkeen maa alkaa versoa uutta elämää. Pitkäperjantain järkytys ja kauhu väistyvät pääsiäisaamun kirkkauden ja ilon tieltä.
Yksikään ihminen ei voi paeta kuolemaa. Mutta Jeesus Kristus, Jumalan oma ainoasyntyinen Poika, voi riistää kuolemalta sen ylivallan ja herruuden.
Jumala kuoli. Jumala elää. Kristus on ylösnoussut; Kristus on lupaus. Minkä Isä on hänelle tehnyt, sen Hän on luvannut tehdä meille kaikille, kun aika tulee päätökseensä.
Ylösnousemuksen toivo, iankaikkisen elämän valo on luvattu lohdutukseksi meille kaikille. Kristuksen tähden itse kuolemakin lopulta katoaa, sillä Jumala on elämän Jumala. Hän lupaa meille autuuden, rauhan – ja jälleennäkemisen riemun rakkaidemme kanssa.
Jeesus Kristus on pyhä, ja hänen kauttaan myös kaikki Jumalan lapset, joka ainoa, on tehty pyhiksi. Tämä pyhien yhteys kantaa siltana niin elävien kuin kuolleiden välillä. Se sitoo meidät yhteen Jumalan kansaksi, Jumalan omiksi. Yhteyteen toinen toistemme, yhteyteen Jumalan kanssa.
Kunnes kohtaamme toisemme jälleen.
Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole. (1. Joh. 4:17)
Ja minä kuulin valtaistuimen luota äänen, joka sanoi: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee Hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan, ja Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. (Ilm. 21:3-4)