Jeesus sanoo:
    ”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.
    Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

(Joh. 10:11-16)

* * *

    Herra on minun paimeneni,
    ei minulta mitään puutu.

    (Psalmi 23:1)

Ymmärrän, että ainakin Suomessa asuessa ihminen tarvitsee kaikenlaista vermettä ja vempainta, kuten vaatteet, kengät ja mielelllään lämmin asunto. Mutta missä vaiheessa kohtuus nostaisi päätään, koska ymmärtäisin, että jo riittää! Psalmi 23 alkaa: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Siinä on läheinen yhtymäkohta Jeesuksen Hyvä paimen -vertaukseen. Psalmin 23 paimen – koti –yhteissanoma viittaa Jumalan johdatukseen elämässämme, hänen huolenpitoonsa kaikista tarpeistamme, turvasta ahdingossa ja jopa tarpeelliseen kuriin elämässämme.

    Hän vie minut vihreille niityille,
    hän johtaa minut vetten ääreen,
    siellä saan levätä.

    (Psalmi 23:2)

Lapsena saattoi sanoa: ”Äiti, mitä tekisin?” Liian usein vastaus oli: ”Tee vaikka läksyjä.” Aikuisena käy hermon päälle, jos ei ole töitä, tai jos työtä on liikaa, tai jos se ei ole sitä, mitä haluaisin tehdä, tai, jos työstä ei tule sitä tyydytystä, jota antoisasta, hyvin tehdystä työstä parhaimmillaan tulee. Olipa työn kanssa niin tai näin, aivan varmasti jossain vaiheessa päivää ja viikkoa kaipaan lepopaikkaa. Juutalaisen kertomuksen mukaan Jumala antoi lepopäivän esimauksi taivaasta.

    Hän virvoittaa minun sieluni,
    hän ohjaa minua oikeaa tietä
    nimensä kunnian tähden.

    (Psalmi 23:3)

”Hän virvoittaa minun sieluni” tarkoittaa kokemusta, jossa ymmärrän oman olemassaoloni mielekkäänä omalla paikallani, osana pientä tai suurta kokonaisuutta. ”Hän virvoittaa minun sieluni” tarkoittaa sopivaa rasituksen ja levon suhdetta ja tässä haluan painottaa lepoa Luojan lähellä. ”Hän ohjaa minua oikeaa tietä” tarkoittaa, että vaikka olemme syntisiä, emme koskaan joutuisi eroon Jumalasta, pois hyvän valtapiiristä.

Kuinka upea on psalmin 139 kahden viimeisen jakeen (23-24) nöyrä pyyntö

    - Tutki minut, Jumala, 
    katso sydämeeni. Koettele minua, katso ajatuksiini.

    Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.

”Nimensä kunnian tähden.” Toinen käsky kuuluu: ”Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä.” Tässä on selvä syy, miksi Jumalan nimeä tulee kunnioittaa kaikkia muita nimiä korkeampana.

    Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,

    en pelkäisi mitään pahaa,

    sillä sinä olet minun kanssani.

    Sinä suojelet minua kädelläsi,

    johdatat paimensauvallasi.

    (Psalmi 23:4)

Luulen, että tavalla tai toisella löydät oman ”pimeän laakson” kokemuksesi. Jälkeenpäin huomaat, että jotenkin selvisit vaikeasta tilanteesta. Minkä nimen annat selviämiselle? Oliko se hyvää tuuria, vai olisiko tavalla tai toisella psalmin ”Sinä” eli Luoja ”suojellut sinua kädellään?”

    Sinä katat minulle pöydän
    vihollisteni silmien eteen.
    Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
    ja minun maljani on ylitsevuotavainen.

    (Psalmi 23:5)

Viimeisen vuoden aikana Suomessa on eri julkisissa keskusteluissa ollut kovasti esillä, kuka vihaa ja ketä tai mitä. On ihmeellistä, että keskusteluissa pysytään tasolla, jossa ”minä olen tätä mieltä ja sinä olet sitä mieltä, ja jos olet eri mieltä, niin minä vihaan sinua!” Eikö voi olla eri mieltä ilman nimittelyä ja uhkailua? Psalmissa 23 katetaan pöytää vihollisten silmien eteen, ja tällä ei viitata jatkosotaan, vaan Jumalan valtaan kuolemankin yli. Tuoksuva öljy ja ylitsevuotavainen malja kuvaavat elämän mielekkyyden ja olemassaolon merkityksellisyyttä, jotka löytyvät Jumalan läheltä.

    Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä,

    ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

    (Psalmi 23:6)

Tähän voisi sanoa, että olen kotona!

* * *

Jeesuksesta käytetään neljää erilaista paimenkuvaa. Hän on Hyvä Paimen, Suuri paimen (Hepr. 13:20), Sielujen Paimen (1. Piet. 2:25) ja Ylipaimen (1. Piet. 5:4). Kristus on paimen, jonka ihmiset voivat tuntea omikseen. Koko Raamatun tähtäyspiste on siinä, että eksyneet löytävät vihreän laitumen Paimenen kautta, oikeaan olotilaan Jumalan kansan yhteyteen. Jeesuksen inhimillisyys ei ollut vain lempeyttä ja sydämen jaloutta, vaan ennen muuta osallistumista jokaiseen ihmiskohtaloon ja alttiutta ihmisten raskaimpienkin kuormien kantamiseen: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Matt. 11:28).

Seurakunnan rakentaa Kristus itse sille Pietarin tunnustukselle, että Jeesus on Messias, elävän Jumalan Poika (Matt. 16:16). Tämä on se erottava tunnus, joka estää seurakuntaa samastumasta muihin yhteisöihin, vaikka ”ohjelma” muuten kuulostaisikin samantapaiselta. Kristus-yhteisöön kelpaa jokainen, ja sen keskeisenä tehtävänä on liittää jäsenyyteensä kaikki. Siis meidän tehtävänämme on kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen. Tämä ei ole soluttautumista eikä vallanhalua, oman kannatuksen ja voiman lisäämistä. Kristuksella on jo kaikki valta, mutta se ei orjuuta, vaan vapauttaa, ei sorra, vaan pelastaa.

Kristinusko ei ole yksi taakka lisää, kun ilosanomaa saarnataan Jumalan armosta, Vapahtajasta ja syntien sovittajasta. Kristus johtaa elämään, joka on yltäkylläisyyttä. Yltäkylläisyys on jotakin, joka on vielä enemmän kuin elämä. Meillä on enemmän kuin kylliksi, kun saamme elää Jeesuksen seuraajina.